(Capreolus capreolus)
Tuntomerkit: Pienin ja siroin maassamme tavattavista hirvieläimistä. Säkäkorkeus 65–75 cm, pituus 90–130 cm, paino 15–35 kg. Häntä hyvin lyhyt. Uroksen piikikkäät sarvet putoavat loka-joulukuussa. Väritys kesällä punertavanruskea, talvella kellertävän harmaa. Valkea peräpeili ulottuu reisien takasivuille. Vasa nuorena selästä täplikäs. Kts. Hirvieläinten tunnistustaulu (PDF)
Esiintyminen: Tiheimmät kannat ovat Etelä- ja Lounais-Suomessa. Elää pensaikkoisissa metsiköissä aukeiden maiden tuntumassa ja etenkin talvella joki- ja purolaaksoissa. Nähdään ravinnon haussa usein myös peltoaukeilla ja niityillä. Alunperin lehtimetsien laji, joka on sopeutunut myös pohjoisempiin metsätyyppeihin.
Lisääntyminen: Kiima heinä-elokuun vaihteessa. Naaraalla on ainoana hirvieläimenä viivästynyt sikiönkehitys. Alkio kiinnittyy kohdun seinämää vasten joulukuussa, jolloin varsinainen sikiönkehitys alkaa. 1–3 vasaa syntyvät touko-kesäkuussa. Uroksilla kesällä reviirit tyypillisiä.
Ravinto: Kesällä ruohovartiset kasvit, muina aikoina lisäksi varvut, puiden ja pensaiden oksat sekä versot, marjat ja sienet. Vierailee yleisesti viljapelloilla.
(Dama dama)
Tuntomerkit: Samaa kokoluokkaa kuin valkohäntäpeura. Karva kesällä punertavanruskea, jossa vaaleita täpliä. Talvella tummahkonruskea. Valkea peräpeili. Pukilla kookkaat sarvet, jotka yläosastaan lapiomaiset. Kts. Hirvieläinten tunnistustaulu (PDF)
Esiintyminen: Etelä-Hämeessä, Satakunnassa, Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa pieniä erillisiä kantoja. Kasvatettu meillä aluksi tarhoissa, joista luonnossa tavattavat esiintymät peräisin.
Lisääntyminen: Kiima-aika loka-marraskuussa, 1–2 vasaa syntyvät kesä-heinäkuussa.
Ravinto: Ruohovartiset kasvit, puiden ja pensaiden oksat ja versot, varvut ja oraat. Tukiruokinta tarpeellinen talvella.
(Rangifer tarandus fennicus)
Tuntomerkit: Metsäpeura on poroa korkeampi ja pitkäkuonoisempi. Suhteessa ruumiin kokoon metsäpeuralla on poroa pidemmät jalat. Paino uroksilla eli hirvailla 70–150 kg, naarailla eli vaatimilla 40–100 kg. Ruumiin pituus 180–220 cm, säkäkorkeus 90–120 cm. Karvanväri vaihtelee lähes valkeasta hyvin tummaan. Yksittäiset karvat ovat onttoja ilman täyttämiä, mikä tekee lajista hyvin kylmänkestävän. Molemmilla sukupuolilla on runsaasti haaroittuvat sarvet, jotka hirvailla voivat kasvaa huomattavan kookkaiksi. Hirvas pudottaa sarvensa keskitalvella, vaadin vasta keväällä usein vasomisen jälkeen. Peuran sarvet ovat edestäpäin katsottuna pystymmät kuin porolla, jolla ne kaareutuvat usein sisäänpäin. Peuran jälki on leveä ja pyöreähkö; sorkanpuoliskot ovat kuunsirppimäiset. Peurojen ja porojen juostessa niiden sorkista kuuluu tunnusomaista naksahtelua. Katso lajintunnistusvideo (riistainfo.fi)
Esiintyminen: Laji palasi uudelleen Suomen eläimistöön 1950-luvulla. Metsäpeuroja elää Kainuussa Kuhmon, Sotkamon ja Ristijärven alueilla (noin 850 yksilöä) ja Suomenselällä Pohjanmaan ja Keski-Suomen välissä (noin 2000 yksilöä). Suomenselän kanta on saanut alkunsa Salamanperän luonnonpuiston alueelle siirretyistä metsäpeuroista. Kesäelinalue sijaitsee soisilla rauhallisilla metsämailla ja talvisin metsäpeurat siirtyvät jäkälää kasvaville mäntykankaille ja kallioalueille. Vesistöisillä seuduilla ne yöpyvät usein järvien jäillä. Metsäpeuroille on tyypillistä vaellus kesä- ja talvilaidunalueiden välillä. Pisimmät vaellukset ovat olleet useita satoja kilometrejä aina Suomenselältä Venäjän puolelle. 2010-luvulla osa Suomenselän kannasta on keväisin vaeltanut yhä pohjoisemmaksi poronhoitoalueen tuntumaan Oulunjärven länsi/luoteispuolelle. Lisäksi Metsähallitus on palautusistuttanut 2020-luvun alussa Lauhanvuoren ja Seitsemisen kansallispuiston ympäristöön metsäpeuroja. Molemmilla alueilla elää noin parinkymmenen yksilön metsäpeurapopulaatio.
Lisääntyminen: Kiima syys-lokakuulla, jolloin voimakkaat hirvaat yrittävät koota useita vaatimia haaremiksi. Hirvaiden väliset ottelut ovat tällöin tavallisia. Vasoja syntyy usein vain yksi toukokuussa.
Ravinto: Vuodenajan mukaisesti talvella maajäkälät (esim. poronjäkälät) sekä puilla olevat naavat ja lupot, keväällä ja kesällä ruohovartiset kasvit. Syksyllä mieliruokaa myös sienet.
Muuta: Metsäpeura on aikoinaan elänyt suuressa osassa maata ja ollut tärkeä riistaeläin. Se hävisi liiallisen pyynnin seurauksena Suomesta 1900-luvun vaihteessa yli viideksikymmeneksi vuodeksi. Metsästetään vuosittain pieniä määriä lähinnä vahinkojen estämistarkoituksessa.
(Odocoileus virginianus)
Tuntomerkit: Hirveä selvästi pienempi ja sirompi. Säkäkorkeus 90–110 cm, ruumiin pituus 150–180 cm. Pukin paino jopa 130 kg, naaras 40–80 kg. Tunnusomaista pitkähkö alta valkea häntä, jonka eläin nostaa häirittynä varoitussignaaliksi. Karvan väri kesällä punertavanruskea, syksyllä vaaleanharmaa, mahapuoli vaalea. Vasa tanakka, neliömäinen. Pukilla sisäänpäin kaarevat sarvet, usein nk. tulppaanisarvet.
Esiintyminen: Kanta on viime vuosina runsastunut. Valkohäntäpeuroja esiintyy Oulu-Joensuu-linjan eteläpuolella, mutta kanta painottuu voimakkaasti lounaiseen osaan maata. Paikallisesti peuratiheydet voivat Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Hämeessä ja Satakunnassa olla useita kymmeniä yksilöitä tuhannella hehtaarilla. Muualla maassa peurakanta on selvästi harvempi. Elää viljelysalueiden tuntumassa reheväkasvuisissa metsissä. Talvella usein kuusikoissa, missä lunta on vähemmän.
Lisääntyminen: Kiima-aika marraskuussa. Naaraan kantoaika on 190-220 vuorokautta ja se synnyttää 1–2 (joskus 3) vasaa toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa.
Ravinto: Vuodenajasta riippuen ruohovartiset kasvit, oraat, puiden ja pensaiden versot ja varvut. Talvella mm. mustikka ja kataja ovat tärkeitä.
Muuta: Valkohäntäpeura on maahamme 1930-luvulla tuotu laji, josta on kehittynyt tärkeä riistaeläin etenkin lounaisessa Suomessa. Valkohäntäpeuroja ruokitaan talvella riistanhoidollisista syistä ja koska ruokintapaikat helpottavat metsästystä. Valkohäntäpeuroja metsästetään tyypillisesti vahtimalla sekä ajavan koiran avulla.
(Alces alces)
Tuntomerkit: Maamme suurikokoisin hirvieläin; ruumiin pituus jopa 300 cm, säkäkorkeus 170–210 cm, elopaino sonneilla jopa 600 kg. Paino aikuisilla vaihtelee suuresti, keskimääräinen lihapaino n. 180 kg, puolitoistavuotiaalla n. 150 kg ja vasalla n. 80 kg. Karva tummanharmaa ympäri vuoden, jalat vaaleat. Naaraalla vaalea väri ulottuu kiilana hännän alapuolelle. Vasa aluksi punaruskea, syyskuulla väri vaihtuu harmaaksi. Leukaparta molemmilla sukupuolilla. Aikuisilla päästä kaareva pitkänomainen turpa, vasan turpa lyhyt. Hirvisonnilla rintakehä on naarasta rotevampi ja keho näyttää etupainotteiselta. Etenkin aikuisella lehmällä selkä- ja vatsalinja ovat usein hieman notkolla. Vain sonneilla on sarvet, jotka voivat olla hirven perimästä riippuen lapio- tai hankotyyppiset tai ns. välimuotoiset. Katso lajintuntemusvideo (riistainfo.fi) tai kuuntele hirven ääntä (riistainfo.fi)
Esiintyminen: Koko maassa. Hirvikannan kokoon vaikuttaa eniten metsästys. Suuressa osassa maata tavoiteltava hirvitiheys on noin 3,0 yksilöä/1000 ha, pohjoisessa hieman matalampi. Osa hirvistä vaihtaa elinpiiriä vuodenaikojen vaihtuessa kesä- ja talvilaitumien välillä. Kesällä hirvi elää rehevämmillä alueilla ja talveksi voi kerääntyä laumoiksi karummille ja laajemmille metsäalueille mm. mäntytaimikoihin.
Lisääntyminen: Kiima syys-lokakuussa. Kantoaika noin 8 kuukautta. Nuori lehmä synnyttää aluksi normaalisti yhden vasan. Myöhemmin kaksoisvasat yleisiä. Sukukypsä 1,5-2,5 vuotiaana.
Ravinto: Vuodenajan mukaan vaihdellen ruohovartiset kasvit, varvut sekä puiden ja pensaiden oksat sekä versot mm. haapa, pihlaja, pajut ja koivu. Etenkin talvella lisäksi mänty ja kataja.
Muuta: Taloudellisesti tärkein riistaeläimemme. Hirvi aiheuttaa vahinkoja maa- ja metsätaloudelle sekä liikenteessä, minkä vuoksi kantojen säätely metsästämällä on välttämätöntä.
Lisätietoa hirven biologiasta ja eri yksilöiden tunnistamisesta (riistainfo.fi)
(Ovis musimon)
Tuntomerkit: Muflonia pidetään kesylampaan kantamuotona. Sen paino on 25–30 kg ja säkäkorkeus 65–75 cm. Uroksella on suuret voimakkaasti kierteiset sarvet. Naaraan sarvet ovat hyvin pienet. Kotoisin Välimeren saarilta. Elää Suomessa istutettuna. Vuotuinen saalismäärä vain muutaman eläimen luokkaa.
(Sus scrofa)
Tuntomerkit: Paino karjuilla 50–200 kg, emakoilla 35–150 kg. Ruumis vahva ja sivuilta litteä, melko korkea. Pää suuri, jalat melko lyhyet ja kapeat. Karjuilla kulmahampaat kasvavat läpi elämän ja käyristyvät ylössuuntautuviksi torahampaiksi. Karvapeite vahvaa ja tummaa, pitkiä harjaksia runsaasti. Porsas aluksi pitkittäisviiruinen.
Esiintyminen: Mannereurooppalainen sorkkaeläin, jonka vaellus voimistui kaakkoisrajan yli Etelä-Suomeen etenkin 1970-luvulla. Villisika on alunperin lehti- ja sekametsien laji, mutta on osoittautunut hyvin sopeutumiskykyiseksi.
Lisääntyminen: Kiima alkutalvella. Kantoaika 4 kk. Porsaita syntyy yleensä 6–10.
Ravinto: Villisika on kaikkiruokainen muista sorkkaeläimistä poiketen, mikä näkyy myös sen ruoansulatuskanavan rakenteessa (hampaisto, yksinkertainen maha). Kasviravinto kuitenkin enemmän käytettyä kuin eläinravinto, joka muodostuu hyönteisistä, madoista, pikkunisäkkäistä ja haaskoista. Viljelyksille siat voivat aiheuttaa vahinkoja juurikas- ja perunapeltoja tonkiessaan.
Muuta: Villisian metsästysaika muuttui 1.3.2016. Nykyisin porsaatonta villisikaa saa metsästää ympäri vuoden, mutta villisikanaaras, jota saman vuoden jälkeläinen seuraa, on rauhoitettu maaliskuun alusta heinäkuun loppuun.
(Cervus elaphus)
Tuntomerkit: Hirven jälkeen Euroopan suurin hirvieläin. Uroksen paino 100–225 kg, naaraan 80–120 kg. Säkäkorkeus 120–150 cm. Karvan väri kesällä punertavanruskea, talvella tummanharmaa. Vain uroksella sarvet, jotka voivat olla hyvinkin suuret ja monihaaraiset, ei kuitenkaan koskaan lapiomaiset. Keskieurooppalainen laji, joka Suomessa esiintynyt vain paikallisesti istutettuna.
Poro on luonnovaraisesta villipeurasta polveutuva puolikesy sorkkaeläin, joka elää tietyllä poronhoitoalueella Pohjois-Suomessa. Suurimman osan vuodesta ne elävät vapaana luonnossa. Kesällä vasat merkitään korvaan omistajansa merkillä. Myös syksyllä ja talvella porotokkia kootaan erotuksiin aitauksiin ja silloin suoritetaan teurastus. Porojen määrä oli vuonna 1989–90 noin 407 000 yksilöä, joista noin 236 000 oli yksivuotiaita (lukuporoja). Poro ei kuulu riistalajistoon.