Siirry sisältöön Siirry sivustokarttaan

Riekko

Lagopus lagopus

Tuntomerkit

Puku vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Riekkokukolla on kaikissa puvuissa punainen ihopoimu silmän päällä ja siltä puuttuu kiirunakoiraan musta ohjasjuova. Talvella molemmat sukupuolet ovat kokonaan valkoiset lukuun ottamatta mustaa pyrstöä. Kevään vaihtopuvussa kukon pää, rinta ja kaula ovat punaruskeat, siivet ovat valkoiset. Kesäpuvussa kumpikin sukupuoli on täplikkään kellanruskea, mutta siivet ja vatsa ovat valkoiset. Naaras on kellertävämpi ja se on vaikea erottaa kiirunanaaraasta. Nokka on riekolla tukevampi kuin kiirunalla. Lentoon lähtiessään koiras päästää usein nauravan räkätyksen.

Riekko ja kiiruna ovat lähisukulaisia. Ne poikkeavat selvästi muista kanalinnuista, mutta niiden erottaminen toisistaan voi olla vaikeaa. Tosin tätä ongelmaa ei ole muualla kuin Pohjois-Lapin tunturipaljakoiden reunoilla, missä molemmat lajit voivat esiintyä lähekkäin. Talvella lajit ovat lumivalkeita, vain pyrstö on molemmilla lajeilla musta.

Kiirunakoiraalla on – erotukseksi riekosta ja kiirunanaaraasta – musta ohjasjuova nokan ja silmän välillä. Tämä erottuu myös muissa puvuissa, joskin heikommin. Kiirunanaaras ja riekko ovat siis väritykseltään identtiset, vain kiirunan hieman pienempi koko ja hennompi nokan muoto erottavat lajit toisistaan. Alkukesästä riekkokoiras on punaruskean ja valkean kirjava. Syksyä kohti mentäessä koiras vaihtaa naarasta muistuttavaan, kellertävän sävyiseen ja täplikkääseen pukuun. Siivet ja vatsa ovat valkoiset kaikissa puvuissa. Kiiruna on riekkoa harmaamman sävyinen, ja siitä puuttuvat punaruskean sävyt. Etenkin koiras on yleissävyltään grafiitinharmaa. Naaras on kellertävämpi muistuttaen näin enemmän riekkonaarasta. Lentoon lähtiessä kokovalkeat siivet ovat näkyvin tuntomerkki molemmilla lajeilla.

Parhaiten lajit erottaa toisistaan äänten perusteella: riekolla äänet ovat kuuluvia, nenäsointisia päkätyksiä, kun taas kiirunan äänet ovat vaimeita narinoita tai korinoita.

Riekko kelopuun juurella.

Esiintyminen

Riekon pesimäympäristöä ovat avosoiden reunat, rämeet, hakkuuaukeiden vesaikot ja tunturien vaivaiskoivikot. Suurimmat pesimätiheydet on havaittu Pohjois-Lapissa, ja ne laskevat etelää kohti mentäessä. Eteläisestä Suomesta riekko puuttuu nykyisin käytännössä kokonaan.

Riekon havaitseminen on helpointa talvisin, jolloin ne etenkin Lapissa kerääntyvät parviin ja kiertelevät soiden reunakoivikoita ja tunturikoivikoita. Vaikka itse lintua tai lintuja ei pääsisi näkemään, niiden läsnäolon alueella paljastava puiden ja pensaiden juuria kiertelevät, lumella näkyvät jälkijonot. Loppukevään ja alkukesän öinä ja iltoina riekon naurunpäkätys on tyypillinen ääni pohjoissuomalaisessa suomaisemassa.

Ravinto

Talvella pajujen ja koivujen silmut, urvut ja oksat. Kesällä varpujen ja ruohokasvien lehdet ja versot sekä marjat. Poikaset syövät myös hyönteisiä.

Lisääntyminen

Riekon soidin alkaa kevättalvella. Kukot päästävät räkättäviä huutosarjoja. Laji on yksiavioi­nen. Munii touko-kesäkuussa 8–12 vaaleata tummanruskeatäpläistä munaa. Pesä suon laidassa tai tunturikoivikossa.
Yksiavioinen.

Jäljet

Riekon jalat ovat varpaita myöten höyhenpeitteisiä. Varpaat ovat lyhyet, mutta kynnet ovat pitkät, ja jäljen pituus 4-5 cm. Varpaiden höyhenpeite piirtyy jälkeen, jolloin varpaat näyttävät paksuilta ja jäljen ääriviivat ovat suttuisen epäselvät. Riekot liikkuvat talvella parvissa, joissa voi olla joskus kymmeniä lintuja. Suuresta riekkoparvesta jää ruokailupajukkojen ympärille laajoja jälkikenttiä.

Jätökset

Riekon ulosteet muistuttavat teeren ulosteita.

Metsästys

Riekkosaaliit vaihtelevat voimakkaasti vuosittain, ollen tyypillisesti useita kymmeniätuhansia yksilöitä. Saalis painottuu pohjoiseen Suomeen ja etenkin tunturialueelle. Riekkoa metsästetään yleisesti seisovia koiria käyttäen. Riekon ansapyynnillä on merkitystä sivu­elinkeinona Utsjoen, Inarin ja Enontekiön alueilla.

Hoitosuunnitelma

Suomen metsäkanalintukantojen hoitosuunnitelmassa (mmm.fi) tavoitteena on parantaa ja lisätä metsäkanalinnuille sopivia elinympäristöjä. Keskeiseksi kannanhoitokeinoksi nousee talousmetsien luonnonhoito.

Hoitosuunnitelmassa esitetään käytännön toimia, joiden avulla lintukannat voidaan pitää elinvoimaisina ja kestävästi metsästettävinä. Tässä työssä yksityinen metsänomistaja on avainasemassa.

Tavoitteina on erityisesti turvata riittävästi elinympäristöjä havumetsävyöhykkeen riekkokannalle, lisätä kasvatusmetsien soveltuvuutta metsäkanalinnuille, turvata riittävä mustikanvarvusto ja lisätä avainympäristöjen määrää.