Metsästäjät yhteiskunnan apuna
Metsästyksellä voidaan säädellä riistaeläinkantojen kokoa ja siksi metsästäjät ovat yhteiskunnan näkökulmasta tärkeä joukko.
Usein riistalajin yksilömäärän tavoitteena on kestävä taso, jossa vahingot pysyvät hallittavissa. Esimerkiksi hirvieläinten kannansäätelyllä on suora yhteys hirvieläinonnettomuuksien määrään.
Riistaonnettomuuden sattuessa metsästäjistä koostuva suurriistavirka-apu (SRVA) jäljittää haavoittuneet eläimet ja huolehtii niiden jatkokäsittelystä. SRVA-toiminta on vapaaehtoistyötä.
Metsästäjät keräävät suuria määriä tietoa näytteiden ja laskentojen muodossa. Metsästäjät tarkkailevat riistaeläinten kuntoa, havaitsevat mahdollisia poikkeamia ja ilmoittavat niistä tarvittaessa eteenpäin. Näillä kentältä saaduilla tiedoilla on suuri merkitys riistantutkimuksessa ja riistahallinnossa.
Eläinlajien tiheys vaihtelee ja siihen voi liittyä hyvinkin voimakasta heiluntaa. Luonnossa ei siis koskaan vallitse tasapainoa, jossa jotkut lajit pitäisivät jotkut muut lajit tietyllä tasolla.
Esimerkiksi hirvikanta heilahtelisi ilman ihmisen vaikutusta muutamasta yksilöstä useisiin kymmeniin yksilöihin tuhannella hehtaarilla. Tästä seuraisi ongelmia maa- ja metsätaloudelle sekä liikenteelle, ja siksi hirvikannan kokoa ja heiluntaa rajoitetaan suunnitelmallisella metsästyksellä.
Ilman metsästystä hirvikannan tiheys kasvaa ja lopulta se kuluttaa ravintoresurssinsa loppuun. Kun ravintotilanne huononee, eläinten kunto heikkenee. Kuolleisuus kasvaa ja vasoja syntyy vähemmän. Sen seurauksena kannantiheys romahtaa suhteellisen alhaiseksi. Silloin laidunnuspaine vähenee ja hirvien ravintokasveilla on mahdollisuus toipua. Kun hirvien ravintotilanne paranee, paranee vasatuotto ja eloonjääminen. Kanta alkaa jälleen kasvaa ja ylittää taas jossain vaiheessa alueen kantokyvyn, josta on seurauksena uusi romahdus.
Sama koskee myös petoeläimiä. Ilman metsästystä esimerkiksi susikannan tiheys kasvaa niin kauan kuin sillä on ravintoa. Yhä suurempi susimäärä saa saaliseläinten runsauden vähenemään, jolloin susien kunto heikkenee ja pentuja syntyy vähemmän. Tästä seuraa susikannan pieneneminen. Jos saaliseläimillä on hyvä ravintotilanne, niiden kannat voivat elpyä nopeastikin, josta voi jälleen seurata susikannan nopea kasvu.
Luonnossa ei ole tasapainoa – esimerkkinä hirvi ja susi
Asiaa on tutkittu Pohjois-Amerikan Isle Royale -saarella, jossa olosuhteet ovat Etelä-Suomen rannikon kaltaiset. Vuosien 1959–2024 aikana Isle Royalen hirvikannalla on ollut kolme huippua ja kolme aallonpohjaa. Huipuilla kannan tiheys on ollut keskimäärin 35 hirveä tuhannella hehtaarilla, josta se on romahtanut keskimäärin 10 hirveen tuhannella hehtaarilla.
66 seurantavuoden aikana hirviä on ollut enimmillään 44 / 1000 ha ja vähimmillään 7 / 1000 ha. Keskimääräinen hirvitiheys on ollut 19 hirveä / 1000 ha.
Saaren susikannalla oli neljä huippua ja kolme aallonpohjaa. Huipuilla tiheys oli keskimäärin 0,6 sutta ja aallonpohjissa 0,2 sutta tuhannella hehtaarilla. Tiheimmillään susikanta oli 0,9 sutta / 1 000 ha ja pienimmillään lähestyttiin 0 sutta / 1 000 ha. Keskimäärin tiheys on ollut 0,4 sutta / 1 000 ha.
Isle Royalen susikanta ei siis ole pitänyt saaren hirvikantaa tasapainossa. Eikä susikantakaan ole ollut tasapainossa. Sekä susi- että hirvikanta olivat suurimmillaan 230 prosenttia suuremmat kuin keskimäärin.
Hirvien lisäksi saaren kasviravinnon määrään vaikuttavat metsäpalot. Isle Royalella on ollut suuria metsäpaloja vuosina 1936, 1948 ja 2021. Niiden seurauksena hirville on syntynyt paljon syötävää, eli nuorta metsää.
Metsäpalon vaikutuksia hirvikantaan on tutkittu Kenain niemimaalla Alaskassa, jossa 25 vuotta metsäpalon jälkeen hirvikannan tiheys oli 20–44 hirveä tuhannella hehtaarilla. Hirvet hyötyvät metsäpaloista kahdella tavalla: ne saavat syötäväksi sopivaa nuorta metsää ja haluttuja puulajeja.
Ruotsin itärannikolla sijaitsevassa aitauksessa seurattiin hirvikannan käyttäytymistä, kun sillä on nuorta metsää käytettävissään. Siellä hirvikanta kasvoi viidessä vuodessa kahdeksasta 60 hirveen tuhannella hehtaarilla. Alue sijaitsi eteläboreaalisella kasvillisuusvyöhykkeellä. Siellä ei ollut suurpetoja eikä hirvikantaa metsästetty.
Pohjois-Ruotsissa on testattu, miten eri puulajit pystyvät ylläpitämään hirvikantaa. Kun kannan tiheys on 10 hirveä / 1000 ha, ravinto ei rajoita kasvua. Vasta kun tiheys on ollut pitkään 25–30 hirveä /1000 ha, ravinnon saatavuus, ja sen seurauksena vasatuotto, heikkenee. Alueen biologinen kantokyky oli korkeampi siellä, missä oli mäntytaimikoita: 40–75 hirveä / 1000 ha mäntytaimikkoa.
Ilman sopivasti mitoitettua metsästystä Suomen riistaeläinkannat reagoisivat edellä kerrotuilla tavoilla.