Siirry sisältöön Siirry sivustokarttaan

Isokoskelo

Mergus merganser

Tuntomerkit

Isokoskelo on suurin ja rotevin koskelo ja muodoltaan pitkänomainen. Lennossa suoraksi ojennettu pitkä kaula, pitkä pyrstö, suorat siivet ja melko matalat siiveniskut voivat antaa jopa kuikkalintumaisen vaikutelman. Nokka on pitkä ja ohut, sahareunainen. Ylänokan kärki kaartuu voimakkaasti alas ­selväksi koukuksi.

Syksyllä niin vanhat koiraat ja naaraat kuin nuoret linnutkin muistuttavat toisiaan. Pää on tumman punaruskea rajautuen jyrkästi puhtaan harmaaseen ruumiiseen. Uivan linnun niskassa on tuuhea niskatöyhtö, joka on erilainen kuin ­tukkakoskelolla. Leuan valkoinen laikku on pieni ja terävärajainen. Siiven yläpinta on väriltään telkkämäinen: koiraalla on laaja ja yhtenäinen, valkoinen siipilaikku, joka ulottuu koko siiven halki. Naaraalla ja nuorella linnulla laikku rajoittuu kyynärsulkiin.

Syysasuinen isokoskelo lentää.

Esiintyminen

Isokoskelo on yleinen ja näkyvä vesilintu, joka pesii koko maassa. Sisämaassa laji suosii jokia ja kirkas­vetisiä järviä. Se pesii vesistöjen äärellä koloissa ja onkaloissa, myös savupiipuissa ja mökkien alla. ­

Isokoskelo on pesimäajan ulkopuolella hyvin seurallinen laji ja voi muodostaa jopa kymmenientuhansien yksilöiden muodostamia suurparvia. Muutto­aikaan syksyllä isokoskeloita näkee merenrannikolla ja suurilla järvillä aina jäiden tuloon saakka. Laji myös talvehtii säännöllisesti eteläisillä merialueillamme.

Ravinto

Kalat, äyriäiset ja hyönteiset.

Lisääntyminen

Munii huhtikuun lopulla 6–12 kellertävänvalkoista munaa. Pesä pöntössä, kolossa, rakennuksessa tai maassa.

Iän ja sukupuolen määritys

Metsästys

Metsästetään joitakin tuhansia yksilöitä vuositasolla.