Riistan vuoksi -kilpailu päättymässä

Ilmoittautumisaikaa pidennettiin 15.3 asti

Suomen riistakeskuksen ja Retkitukun järjestämä valtakunnallinen riistan elinympäristöjen hoidon kilpailu on päättymässä. Pidensimme ilmoittautumisaikaa 15.3 asti, jotta metsästysseurat saavat kasaan jäsenten riistanhoitokorteista kertyvät toimenpiteet.  Henkilökohtaiseen sarjaan kannattaa ilmoittautua jo nyt.  

Riistan vuoksi -kilpailu on tarkoitettu metsästysseuroille ja metsästysoikeuden haltijoille, jotka aktiivisesti hoitavat riistan elinympäristöjä. Kilpailuun voi osallistua myös yksittäinen metsästäjä omalla riistanhoitoteollaan. Kilpailussa on haettu ensisijaisesti riistan elinympäristöjen hyväksi vuonna 2017 toteutettua työtä. Riistan- ja luonnonhoidon monipuolisuus ja pitkäjänteisyys erilaisissa toimenpiteissä lasketaan eduksi.

Kilpailun ilmoittautumisaikaa pidennettiin metsästysseurojen pyynnöstä, koska monilla seuroilla riistanhoitokortin palautus tapahtuu vasta tammi-helmikuulla.

Ilmoittautuminen

Kilpailussa on seurasarja ja henkilökohtainen sarja. Kilpailuun ilmoittaudutaan 15.3.2018 mennessä riistanvuoksi.fi -sivuilta löytyvillä sähköisillä lomakkeilla. Seurasarjaan ilmoittautuneilta vaaditaan tarkempia tietoja.  Henkilökohtaiseen sarjaan ilmoittautuminen on yksinkertaista ja siihen kannattaa jokaisen luonnon- ja riistanhoitotyötä tehneen metsästäjän ilmoittautua.

Kuva: Jari Kostet

Arvostelu

Seurasarjaan osallistuneiden toiminnan arvioinnin suorittaa Suomen riistakeskuksen asiantuntijaraati ja parhaimpiin kohteisiin tutustutaan. Henkilökohtaisen sarjan osalta ei suoriteta tarkempaa arvostelua. Kaikki sarjaan hyväksytysti osallistuneet ovat mukana palkintojen arvonnassa.

Arvokkaat Palkinnot

Seurasarjan kilpailussa palkitaan 3 parasta. Osallistujia esitellään Metsästäjä -lehdessä.

Seurakohtaisen sarjan palkintoja ovat kunniakirjat ja lahjakortit Retkitukkuun:

  1. 3000 €
  2. 2000 €
  3. 1000 €

Henkilökohtaiseen ja seurasarjaan ilmoittautuneiden kesken arvotaan lisäksi kuusi kappaletta 500 € arvoisia lahjakortteja *Retkitukkuun (*Ei koske Garmin tuotteita).

Tunteita pintaan – myös riistan vuoksi

Itsenäisyyden Suomi 100 -juhlavuosi takana.  Loppumassa myös juhlavuoden kunniaksi järjestetty Riistan vuoksi -kilpailu. Teitkö sinä toimia riistan vuoksi? Ilmoittauduitko kilpailuun? Pienilläkin teoilla voi osallistua.

Tavoitteena oli aktivoida metsästäjät ja metsästysseurat hoitamaan riistaa.  Ja suomalaista luontoa.  Nähtäväksi jää, miten onnistuimme? Saimmeko luotua uutta kipinää.  Arkiseen työhön riistan ja ainutlaatuisen luontomme vuoksi.

Kilpailussa haimme ensisijaisesti riistan elinympäristöjen hyväksi vuonna 2017 toteutettua työtä. Toki riistan- ja luonnonhoidon monipuolisuutta ja pitkäjänteisyyttä tarvitaan.

Riistan vuoksi –blogissa kerroimme erilaisten riistan- ja luonnonhoitotoimenpiteiden valikoimasta. Pyrkimys oli avata riistanhoitovinkkejä monipuolisesti – yksittäisen metsästäjän pienistä riistanhoitotoimenpiteistä  aina suurempiin seuratason luonnonhoitotoimiin.

Nyt on aika pysähtyä – miettimään mitä luonto itselle antaa? Sykähdyttäviä maisemia. Räväköitä metson lentoonlähtöjä.  Teeren pulputusta pakkasaamuna.  Koiran haukkua, kutkuttavaa jännitystä passissa. Tunnelmaa nuotion loimussa.  Niin monia elämyksiä. Vahvoja tunteita, rikkaita muistoja.

Se koskettaa ja puhuttelee meitä.  Huolta on meidän metsästäjien kannettava – luonnosta ja riistasta. Elinympäristöjen kunnosta.  Ei ole liikaa puolesta puhujia. Tekijöitä tarvitaan. Metsiä tulisi hoitaa riistametsänhoidon periaattein – metsäkanalinnut huomioiden.  Näytettävä muille esimerkkiä – siellä omissa metsissä. Myös pelloilla ottaa riista huomioon, ihan arkiviljelyssä. Vesilinnuistakin huolta tulee pitää. Kosteikkoja hoitamalla. Vastuuta tulisi kaikkien kantaa – yhdessä isänmaan vuoksi. Tulevaisuuteen katsoen. Vedottava on myös tunteisiin, sillä ilman niitä emme kai pärjää.

Supikoiraa jäljittämällä

Jäljittäminen alkutalven lumilla tai kevään korvalla on yksi tapa metsästää supikoiraa.  Jälkiä supeista saattaa löytyä myös keskellä talvea – varsinkin nyt kun talvi on ollut hyvin leuto ja vähäluminen suuressa osassa maata. Talvella supikoiran luolaston lähellä sijaitseva ruokapaikka saattaa vetää supikoiraa puoleensa.

Suomalainen luonto kärsii ylisuurista pienpetokannoista. Erityisesti kosteikkolinnut ovat ahdingossa. Vieraspeto supikoiria vilistää joka kolkassa. Olisiko aika jo huolehtia riistasta?

 

Pyyntimenetelmiä supikoirien selättämiseksi löytyy monia. Nyt katsaus koirattomaltakin metsästäjältä onnistuvaan jäljitykseen.

Jäljitys onnistuu parhaiten uuden lumen aikaan. Ensin etsitään supikoiran tuoreet, yölliset jäljet. Ne pyöreät, kissamaiset jäljet. Jäljitykseen lähdetään joko suoraan jälkiä seuraamalla tai rajaamalla supikoiran olinpaikka tietylle alueelle. Ympärillä olevien teiden ja polkujen avulla tapahtuva jälkien kiertäminen ja rajaaminen tietylle alueelle voi säästää huomattavasti aikaa, sillä jäljittäminen on joskus hyvinkin haastavaa tiheissä kuusiryteiköissä. Monesti supikoirat ovat liikkeellä pareittain, joten jälkiä on yleensä paljon. Välillä ne liikkuvat samoja jälkiä niin, että on vaikea erottaa liikkeellä olevien eläinten määrää, kun taas välillä ne risteilevät hajallaan. Jäljitys onnistuu yleensä paremmin kaverin kanssa, toinen kulkee toisella puolella jälkiä ja toinen toisella.

Jäljittämällä tutustuu supikoiran elämään – saa oppia niiden kulkureiteistä, ruokailupaikoista ja mahdollisista luolastoista. Supikoiran eteneminen on joskus hyvinkin mutkittelevaa ja varsinkin talvella niiden reitti kulkee usein tuttujen piilojen kuten luolien, kivenkolojen ja puunjuurakoiden kautta. Varsinkin luolakoirametsästäjälle jäljittämisen avulla löydetyt uudet luolastot ovat tärkeitä. Nykyajan tekniikka tuo myös apua jahtiin – GPS paikantimen muistiin talletettu, jäljityksen sivutuotteena löydetty luolasto löytyy myös tulevissa jahdeissa.

Supikoiran yöllinen retki on yleensä muutaman kilometrin mittainen – tutkimusten mukaan matkaa kesällä ja alkutalvesta taittuu kolmesta neljään kilometriin. Alkukeväästä matka voi olla joskus huomattavasti lyhyempikin, aina muutamista sadoista metreistä ylöspäin. Jäljet johtavat usein supikoiran käyttämään luolastoon tai muuhun päivämakuupaikkaan, kuten kivilouhikkoon, kantokasaan, puunjuurakkoon, rakennusten suojaan, tiheään taimikkoon tai kuusen oksien suojaan. Supikoiran jälkien painuessa maan alle tarvitaan useimmin luolakoiran apua. Toisinaan jäljitettäessä supikoira saattaa kuitenkin maata kuusenoksien alla liikkumatta vaikka metsästäjä olisikin jo aivan vieressä. Tällöin pitää olla valmiina ampumaan – huolellisesti ja tausta aina tiedostaen. Jäljitettäessä haulikko on yleensä käyttökelpoisin ase.

Hakkuusuunnittelua talouden ja riistan tasapainolaudalla

Aamuinen maastokävely metsäsuunnittelijan kanssa oli antoisa. Harvennusrästejä löytyy ja uudistuskypsää kuviotakin on. Puhtaasti puuntuoton näkökulmasta päätökset voisi olla helppojakin, mutta miten ne riista, maisema- ja virkistysarvot voisi ottaa huomioon?

Mäkisessä hämäläismaisemassa katsottiin noin 4 hehtaarin aluetta, missä kolmella kuviolla neljästä hakkuut ovat ajankohtaisia.  Kolme kuviota suunniteltiin hakattavaksi samalla kertaa kesäleimikkona. Käsittelyala saadaan riittävän isoksi, mutta hakkuun käytännön suunnittelu ja toteutus kuvioilla ja niiden sisällä voi olla pienipiirteistä.

Lähdetään kierrokselle mäen alla olevasta kuusikosta. Noustaan siitä mäen laella olevaan tiheään männikköön  ja vilkaistaan lopuksi takarinteen järeää metsää.

 

Varttunut umpikuusikko

Metsäkanalintujen näkökulmasta tasainen umpikuusikko on kovin ankea elinympäristö. Riistametsänhoidollisesti kannattaisi jopa tehdä välitön avohakkuu ja uudistaa sekametsäksi. Seuraavan sukupolven sekametsään saa sitten sopivan puulajijakauman ja rakenteet. Kivisyydestä ja kosteudesta kärsivä notko ei puuntuottopotentiaaliltaan ole ihan paras, mutta kyllä se kuusi silti kasvaa. Yläharvennukseen ei lisävaltapuiden laatu tällä kuviolla ihan riitä, harmi.

Riistallisia arvoja ei nykyisellään juuri ole, ja päädyimme normaaliin alaharvennukseen. Päävaltapuut ovat hyvässä kasvussa. Harvennuksen jälkeen lisääntyvän valon ansiosta alueelle toivottavasti muodostuu hyödynnettävää alikasvosta ja vähäinen mustikkakin elpyy. Ne parantaisivat riista-arvoja. Kuusikkoa kasvatetaan vielä 10–15 vuotta ja sitten uudistetaan sekametsälle riistapilke silmäkulmassa.

 

Kasvatusmännikko

Muutama kivenheitto kuusikosta on mäellä kasvavaa varttunutta männikköä. Tiheänpuoleisen männikön alle on muodostunut paikoin varsin sankka kuusialikasvos. Hienojakoisen maan ja pohjavesivaikutuksen ansiosta kuusialikasvos on kehityskelpoinen. Riistanhoidollisesti ihan potentiaalinen kohde. Näkemäraivaus tarvitaan jotta harvennus onnistuu. Männikköön tehdään melko voimallinen ala- ja laatuharvennus olemassa olevat muutamat koivut säästäen.

Muutama vuosi hakkuun jälkeen ajattelin raivata kuusialikasvosta lisää, jotta parhaat yksilöt pääsevät kasvuun ja valoa pääsee metsän pohjalle. Pienempien kuusien ryhmiä jätetään sopiviin paikkoihin riistatiheiköiksi. Hakkuun jälkeen paikalla on kaksijaksoinen mänty-kuusi sekametsä mistä löytyy suojaa ja sapuskaa metsäkanalinnuille. Mustikanvarpua on jo siellä, missä kuusi ei liikaa varjosta. Kuusta sopivasti raivaamalla voidaan tukea mustikan esiintymistä.

Tulevaisuuden visiona on myydä leimikosta järeää pylväsmäntyä. Männikön päätehakkuun yhteydessä 10-20 vuoden päästä on aika katsoa jatkaako kuusen kasvatusta vai uudistaako alueen mäntysekametsäksi esimerkiksi kulotuksen avulla.

 

Uudistuskypsä mänty-kuusi sekametsä

Noin 20 vuotta sitten harvennettu metsä on järeytynyt mukavasti. Mäntyvaltaiseen rinteeseen on muodostunut kehityskelpoinen ryhmittäinen kuusialikasvos. Vaihtoehtoja kuviolla on lepo, luontaista taimettumista edistävä väljennys-, pienaukko- tai siemenpuuhakkuu sekä päätehakkuu. Uudistuksen visiona on ollut hyödyntää olemassa olevaa kuusialikasvosta ja uudistaa päätehakkuussa muodostuvat ajourat ja aukkopaikat männylle. Rinteessä on mustikkaa ihan kerättäväksi asti ja sen säilymistä alikasvosryhmien hyödyntäminen tukee mukavasti.

Metsäkoneet ajavat joka tapauksessa kuvion läpi harventamaan mäen päällä olevan männikön. Kuvion männyt ovat aivan elinkelpoisia, varsin laadukkaita ja järeytyvät edelleen. Hmmm. Kaikki nurin nyt vai myöhemmin?

Idea on muotoutumassa. Tehdään sopivasti tilaa uudelle puusukupolvelle. Hakataan kuviolta kuuset ja osa männyistä pois. Hyvälaatuisia kehityskelpoisia mäntyjä jätetään järeytymään tiheään siemenpuuasentoon tulevista pylväs- ja erikoistyvikaupoista haaveillen. Alle nousee luontaisia kuusiryhmiä ja toivottavasti loppualalle saadaan männyntaimikko aikaiseksi.

Riistametsänhoidollisena visiona on mustikkainen mänty-kuusisekametsä missä mausteena vähintään 10 % lehtipuusekoitus riistalle ja FSC kriteerejä täyttämään. Uuden puusukupolven saavuttaessa ensiharvennusiän alkavat säästetyt männyt olla todella komeita. Uskon että tulevaisuudessa laatutukin kysyntä ja hinta ovat nykyistä parempaa. Luontaisen alikasvoksen hyödyntäminen vähentää heinäämisen tarvetta ja hyvällä tuurilla heinittyminen on vähäisempää ja mustikan säilyminen parempaa, kun varjostavaa puustoa on jossain määrin jäljellä.

 

Mitä tässä nyt oli erityisen riistallista?

Hakkuusuunnitelmaa olisi voinut lähestyä myös toisesta näkökulmasta.

Ensin tehtäisiin ennakkoraivaus koko käsittelyalalle, eli kaikki alikasvos pois hakkuuta häiritsemästä. Kuusikon käsittelynä olisi edelleen alaharvennus. Kasvatusmännikkö harvennettaisiin myös, mutta lopputulos hyvin erinäköinen koska kaikki suojaa tarjoava kuusi olisi raivattu pois. Uudistuskypsälle metsälle avohakkuu, mätästys ja kuusen istutus ja sitä seuraava heinäys ja varhaisperkaus. Lopputulos olisi kasvatettavan puuston osalta hyvin samanlainen, mutta riistan ja marjastajan silmin paljon ankeampi.

Riistametsänhoidossa kyse on pitkälti näkemyksestä ja asenteesta. Todelliset erot käsittelyissä ja puutuloissa on oikeastaan aika pieniä. Jokainen toimii tyylillään. Paljon on kiinni siitä, millaisena kukin meistä näkee hyvin hoidetun metsän.

Minulle hyvin hoidettu metsä on kasvavia runkoja, suojaavia puskia, marjaisia mättäitä ja pyyn pyrähdyksiä.

Teksti ja kuvat Mikko Alhainen

Suo siellä, vetelä täällä – märkä syksy paljastaa kosteikoille kohtia

Vedenvaivaamat notkot, tulvien valtaamat vierut ja vetelät pohjat ovat usein hankalia paikkoja viljellä viljaa tai kasvattaa puuta. Kun metsitys ei onnistu ja traktori rypee akselia myöten, voi kosteikko olla yksi vaihtoehto alueen käytölle.

Kosteikon rakentamiseen sopivia paikkoja on Suomi täynnä. Ennen kaivurin käynnistämistä on kuitenkin varmistettava että paikkaan saa kosteikon tehdä, eikä sillä aiheuta harmia tai vahinkoa itselle tai varsinkaan naapureille.

Sateiset vuoden paljastavat maiseman märät paikat, joista osa voi soveltua hyvin kosteikoksi. Syksyllä on hyvä aika suunnitella kosteikko. Pelloilta on sato korjattu, puista lehti varissut ja pakkasen kovettamilla pehmeiköillä on helppo liikkua. Loppuvuodesta tehtyä suunnitelmaa on hyvä esitellä naapureille ja viranomaisille talven aikana. Kun luvat ja suostumukset ovat kunnossa, on mukava aloittaa rakennustyöt kelien ollessa kohdallaan.

Luonnonhoitopeltona ollut märkä notko kantoi traktoria vain kesän kuivimpana hetkenä. Syksyisen suunnitelma oli perusta kosteikon rakentamiselle

Vesipintaa ylös vai monttua maahan?

Vesilintujen näkökulmasta padotut kosteikot ovat parhaita. Veden alle jäävä maakasvillisuus tarjoaa sapuskaa vesiötököille, jotka ovat sorsanpoikasten sapuskaa. Monessa paikassa patoaminen ei onnistu ympäröivien alueiden kuivatuksen vuoksi – silloin on isommat kaivinkonetyöt kyseessä.

Maastomittaus on kosteikkosuunnittelun ensiaskelia. Perinteiset vaaituskoneet, tasolaserit ja takymetrit ovat toimivia työkaluja paikan päällä. Parhaan maastomallin saa nykyään laserkeilausaineistosta. Siitä saa valmiin karttapohjan vaikka 10 sentin korkeuskäyrillä! Hyvät korkeustiedot ovat avuksi kun miettii mihin korkeuteen vedenpinnan nostaa tai paljonko pitää viedä maata pois. Naapurillekin on mukava esittää vedenpinnan korkeutta suhteessa hänen peltoihin ja metsiin kun asia on simppelisti kartalla.

Harhauta harmit – suunnittele särmästi

Aina tulee yllätyksiä, mutta isommat harmit voi välttää kun tekee tai teettää kunnollisen suunnitelman.

Ei hyvä heilu, jos kosteikkotyömaalla kauhaistaan poikki kunnan vesi- ja viemärilinjat tahi naapurin sähköt. Puhelin- ja valokaapelitkin on aika kalliita korjattavia. Luontoarvotkin pitää ottaa huomioon, ja joskus voi nykytila olla arvokkaampi kuin kosteikon hyödyt. Maanrakennuksesta voi olla haittaa myös pohjavesille ja alapuoliselle vesistölle – kannattaa nämäkin asiat käydä läpi etukäteen. Tieverkoston, metsien ja peltojen kuivatuksen turvaaminen on itsestäänselvyys, mutta alavilla mailla padon vaikutus voi tuntua kauas!

Sorsille sopivaa, vesiensuojelua unohtamatta

Puolisukeltajat pitävät plutaikoista, sukeltajat syvemmästä. Tavi napsii sapuskansa pinnasta ja vaaksan syvyyteen asti. Sinisorsa saa särvintä puolestakin metristä ja muut näiden välimaastosta. Vesilintukosteikossa on hyvä muistaa että sorsat tarvitsevat suojaa ja sapuskaa. Rikkonainen rantaviiva ja vesikasvillisuus tuovat suojaa, ja sapuska löytyy rantaviivasta ja alle saapasvarren syvyisiltä alueilta.

Ojien tuoman lietteen ja ravinteiden nappaaminen on yksi kosteikon tehtävä. Siinä tärkeää ovat syvänteet tulo-ojien suulla. Veden pitkä viipyminen kosteikossa on hyvä asia, jotta hienoaines ehtii laskea pohjalle. Niemekkeillä ja saarilla voidaan vesi ohjata kiertämään kosteikon joka kolkassa. Muuten tulvavesi hulahtaa keskeltä suoraan sellaisenaan läpi.

Helpota hoitoa

Vesikasvillisuus valtaa, kuraa kertyy ja muutenkin kosteikko muuttuu koko ajan. Ilman hoitoa luonto muuttaa sen suoksi, mutta kehitystä voi hidastaa hyvällä hoidolla.

Loivia rantoja on helppo niittää, ja vesilinnutkin viihtyvät. Syvänteiden viereen suunniteltu ajoura helpottaa lietteen poistoa. Patoon rakennettu säätökaivo helpottaa hallittua kuivattamista. Jos kaloja ei ole, ei niitä kannata istuttaa sorsien sapuskoita syömään.

Kosteikon tyhjennys hoitoa ja kesannointia varten on helppoa säätökaivolla. Suunnitteluvaiheessa kannattaa katsoa tulevaisuuteen, ja miettiä mitä kaikkea voi tarvita.

Luvat kuntoon, kaivurit käyntiin

Lupia ja suostumuksia voi tarvita aikamoisen nivaskan – riippuu ihan kohteesta. Parhaimmillaan riittää maanomistajan lupa, mutta sen lisäksi kannattaa aina lähettää suunnitelma ELY-keskukseen ja kuntaan lausunnolle. Eteen voi tulla monenlaista: maisematyölupa, kaapelinäyttöä, naapureiden kirjallisia suostumuksia, vuokrasopimuksia, vesilupaa, tietyölupaa ja montaa muuta selvitystä. Turha yrittää blogiin kaikkia mahdollisia kirjata, joku jää kuitenkin. Tästä on turha pelästyä. Lupahommien pointti on isompien vahinkojen välttäminen, mikä voisi sitten tulla todella kalliiksi.

Kun pakolliset paperit ovat pinossa, kelit kunnossa ja konekuski kierroksessa voi hyvillä mielin aloittaa oman vesilintukohteen kunnostamisen tai perustamisen.

Varsinaisia suunnitteluohjeita löytyy esimerkiksi täältä:

https://kosteikko.fi/kosteikon-perustaminen/

 

Kuvat ja teksti: Mikko Alhainen

Pyy-ympäristöt ja metsätalous

Metsäkanalinnuistamme pyy kaipaa eniten suojaa. Metso ja teeri pakenevat lähestyvää petoa, kun taas pyy valitsee paljon useammin lymyilyn. Tältä osin pyy poikkeaa isommista sukulaislajeistaan. Lajeilla on toki paljon enemmän yhteisiä ominaispiirteitä kuin eroja. Joiltakin osin pyy ja sen elinympäristöt ovat kenties jopa muita palkitsevampia hoidettavia.

Arkangelin pyyt

Venäjän puolella Arkangelin suunnalla muistelen jossain vaiheessa olleen alueita, jotka ovat aiemman metsätalouden jälkeen jääneet vuosikymmeniksi sen ulkopuolelle. Ne olivat kasvaneet valtavan tiheiksi nuoriksi metsiksi. Niistä puuttuvat muut kanalinnut miltei tyystin, mutta pyykannat siellä voivat paksusti. Alueen pyytiheydet taisivat olla jossain 40 yksilön paikkeilla neliökilometrillä, mikä on moninkertaisesti korkeampi luku kuin Suomessa keskimäärin. Hoitamaton metsä vetää puoleensa siis pyytä, mutta toki täysi hoitamattomuus johtaa helposti hankalaan tilanteeseen jopa pyyn – saatikka muiden metsäkanalintujen – suhteen. Mahdottoman runsas puusto tappaa varjostuksellaan varpukasvillisuuden. Isommilla linnuilla tiheys luultavimmin haittaa myös lentämistä. Varpukasvillisuuden katoaminen taas vie pyiltä ja muilta metsien kanoilta tärkeimmän ravinnonlähteen, mustikkavarvikon ja sen tarjoaman hyönteisravinnon. Arkangelin esimerkkiä ei siis kannattane seurata, mutta siitä voi ottaa oppia.

Kuva: Vastavalo

Pyynhoidon tulokset näkyvät helpoimmin

Metso ja teeri ovat metsästäjien eniten tavoittelemat lajit. Ne saavat apua riistametsänhoidosta, joskin hyvistä ratkaisuista koituva lintukannan parantuminen voi olla hankala havaita lajien suurista elinpiireistä johtuen. Pyy se sijaan on talousmetsän hoidon kannalta hyvä esimerkkilaji siksi, että sen elinpiirit ovat kanalinnuistamme suppeimpia ja sen suojan sekä peitteisyyden tarve on selkeä. Sopivaa rakennetta ei siis tarvitse saada luotua laajalle alueelle nähdäkseen vaikutukset. Ja jos jossain pyy viihtyy, niin alueella on melko varmasti ainakin paikallisesti riittävästi suojaa ajatellen myös metsoa ja teertä. Jos taas alueella viihtyy metso, niin ainakin pienellä lisäsuojan tarjoamisella alueelle saisi lukuisien pyyparien reviirit.

Miten auttaa pyytä?

Osa metsätiloista jää erinäisistä syistä johtuen talouskäytön ulkopuolelle. Nämä tilat pusikoituvat , tihenevät ja riukuuntuvat. Kovin suureksi tällaisten tilojen osuuden ei soisi nousevan edes metsäkanalintujen elinympäristöjen näkövinkkelistä katsoen – pyy kun on metsäkanalinnuistamme ainoa, joka voi hyötyä hallitsemattomasta hoitamattomuudesta. Sen sijaan taiten toimien ihan kaikki metsien kanat hyötyvät riistametsänhoidosta. Jos metsänomistaja haluaa vaalia aivan erityisesti metsänsä pyykantaa, on hänellä käytössään muutamia erityisen hyvin siihen sopivia keinoja. Ne liittyvät puulajisuhteisiin, metsäpeitteisyyteen ja turvallisiin kulkuyhteyksiin.

Pyy-ympäristön vaalija voi painottaa kuusen ja lepän tai koivun löytymistä vähintään sekapuuna mahdollisimman monelta kuviolta ja riistatiheikköjä voi säästää tavanomaista enemmän. Puustoa voi kasvattaa rahtusen normaalia tiheämpänä niin, ettei harvennusta tehdä ihan harvennusmallien alarajalle. Mutta tiheys ei ole se keskeisin osa, vaan oikeanlainen sekapuustoisuus ja pienialaisten tihentymien ketjuttaminen. Totta kai lisäksi kannattaa valita erirakenteisena kasvatus ainakin niille kuvioille, joilla on olemassa olevaa, hyvälaatuista taimiainesta. Erirakenteisena kasvatus pitää yllä korkeaa alueellista metsäpeitteisyyttä ja hyödyttää kaikkien metsäkanalintujen avainlajia, mustikkaa. Sopivassa paikassa se on myös se taloudellisesti kannattavin vaihtoehto. Riistatiheikköjen avulla taas luodaan pyylle sopivia tiheikköyhteyksiä ja sopivilla puulajivalinnoilla turvataan sen kipeästi kaipaama suoja sekä kesä- ja talvikauden ravinnonsaanti.

Pienpetojen pyynti on aktiivista riistanhoitoa

Pienpetojen pyynti on aktiivista riistanhoitoa, joka toimeliaalle riistanhoitajalle ja metsästäjälle on varmasti mieluista. Keväisin toteutettuna sen riistanhoidollinen arvo on suurimmillaan, mutta syksy on muutoin otollisinta aikaa erityisesti supikoiran pintapyytäjälle. Pintapyynti tuo mukavaa vaihtelua normaaleihin syksyn metsästysmuotoihin, jotka tapahtuvat usein varhain aamulla tai päiväsaikaan.

Syksyisen pintapyynnin suurin anti lienee tarjota sekä metsästävälle riistanhoitajalle että hänen koiralleen virikkeitä, mutta myös riistanhoidollista merkitystä erityisesti paikallistasolla sillä on, kun pyynti kohdennetaan vieraslaji supikoiraan. Supikoiran pyynnissä on tavoitteena saada mahdollisimman paljon saalista ja pintapyynti-illan saalis nouseekin helposti yhdessä illassa keskimääräisen loukkupyytäjän vuosisaaliin tasolle.

Pintapyynti voidaan aloittaa jo elokuussa, mutta yleensä parhaat tulokset eli suurimmat saalismäärät saadaan lokakuussa iltojen viilennettyä ja metsien tarjotessa supikoiralle evästä mm. hirven teurasjätteiden muodossa. Hirven kaatopaikat ovatkin pintapyytäjän hotspotteja loka- marraskuun pyynnissä. Myöhemmin syksyllä on lisäksi varmempaa, että pintapyyntikoiran haukussa on supikoira eikä mäyrä, joita myös silloin tällöin päätyy pintapyynnin yhteydessä saaliiksi aiemmin syksyllä.

Olennaisinta pintapyynnissä on asian ymmärtävä koira.  Koiran ymmärrystä aiheeseen voi lisätä vain viemällä sitä säännöllisesti metsään. Ensimmäiset supikoirat kannattaakin ottaa ”varman päälle” esimerkiksi hyödyntämällä nykytekniikkaa lähettävän riistakameran muodossa.

Koira oppii nopeasti toimimaan pimeässä ja ymmärtää, mistä pintapyynnissä on kysymys, kun toistoja helpoista supikoirista saadaan muutamia – ja joskus jää jokin nopeampi ja ovelampi yksilö saamatta.

Toimivan pintapyyntikoiran avulla tapahtuva supikoirien ilta- ja yöpyynti on jännittävä metsästysmuoto erityisesti nuorelle metsästäjälle ja mikä olisikaan parempi tapa opettaa nuorisoa riistanhoitoon. Samalla voi syttyä myös kipinä metsästyskoiriin ja koiraharrastukseen.

Vaihettumisvyöhykkeiden hoito II

Pellolta metsään – vinkkejä hoitotoimiin

Peltojen reunoilla on monenlaisia vyöhykkeitä – avoimen niittymäisiä, puoliavoimia tai sulkeutuneita hakamaita ja monikerroksellisia reuna-alueita. Laidunnus ja niitto ovat aikojen saatossa muokanneet usein puustosta ja niittylaikuista mosaiikkimaisen luoden samalla ihanteelliset olosuhteet valosta, lämmöstä ja avoimuudesta hyötyville kasveille ja hyönteisille.

Näiden kohteiden hoidossa tärkeää on säilyttää ja korostaa sellaisia arvokkaita piirteitä, jotka luovat lisäarvoa riistalle, maisemalle ja luonnon monimuotoisuudelle, kuten lehtolajistolle. Pellon ja metsän välisten vaihettumisvyöhykkeiden puuston ja kasvien lajirikkaus luo monimuotoisuutta maatalousmaisemaan.

Tavoitteista riippuen voidaan pyrkiä lähinnä kolmeen erilaiseen rakenteeseen:
1) avoimeen niittyreunaan,
2) puoliavoimeen hakamaiseen vaihettumisvyöhykkeeseen tai
3) puustoiseen vaihettumisvyöhykkeeseen.

Näin hoidat peltojen reunoja

  • Korosta hoidossa puoliavoimuutta, mosaiikkimaisuutta, suojan riittävyyttä ja sekä pelto- että metsälajistoa hyödyttävää monipuolista ravintokasvilajien valikoimaa.
  • Suojaa luodaan säästämällä metsänhoidossa erilaiset pensaat, katajat ja lehtipuut. Suosi pellon reunalla matalakasvuisia lajeja. Puu- ja pensaskerroksen monikerroksellisuutta lisätään pellolta metsään päin. Peltoviljelmiä varjostavia havupuita poistetaan.
  • Säästä tarpeen mukaan leveäoksaiset suojakuuset ja kuusiryhmät ja luo tarvittaessa kuusista suojaa latvomisen avulla. Myös suojaistutukset voivat tulla kyseeseen.
  • Säästä marjoja tai pähkinöitä tuottavia lajeja ravinnoksi linnuille ja nisäkkäille, kuten pihlajaa, tuomea, paatsamaa, tammea ja pähkinäpensasta. Säästä lahopuut.
  • Huolehdi kenttäkerroksen ravintokasvien kuten mustikan, metsämansikan ja erilaisten niittykasvien hyvinvoinnista.
  • Luo avoimia niittylaikkuja, joista hyötyvät monien niitty- ja ketokasvien ja päiväperhosten lisäksi pienet hirvieläimet, peltokanalinnut ja rusakot.
  • Vaihettumisvyöhykettä voi myös laajentaa perustamalla pellon puolelle ruokaa ja suojaa tarjoavan riistapeltokaistan.
  • Vältä torjunta-aineiden ja lannoitteiden leviämistä vaihettumisvyöhykkeelle.
  • Pellon reunojen hakkuu onnistuu pellolta käsin poimien. Puoliavoimen vaihettumisvyöhykkeen rakenteen ylläpitäminen vaatii toistuvaa puuston ja pensaskerroksen perkaamista ja harventamista.

Pensas- ja lehtipuuvaltainen vaihettumisvyöhyke talousmetsästä pellolle parantaa ilman liikkumista ja valoisuutta pellon reuna-alueilla, jolloin pelto kuivuu nopeammin keväällä ja sateen jälkeen. Toimenpide parantaa pellon viljeltävyyttä ja sadon kypsymistä. © Jari Kostet 2014.

Pienpetopyynti- riistanhoitajan arkea

Suurin osa riistanhoidon osa-alueista voidaan jakaa kausittain tehtäviin toimenpiteisiin. Pienpetojen pyynti tekee tässä poikkeuksen, sillä jos mielii tehokkaaseen tulokseen, on asiaan panostettava ympäri vuoden. Keväällä petopyynnin päätyttyä lukitaan loukut auki ja aloitetaan loukkujen kesäaikainen syötitys, samoin kuin haaska- ja pintapyynnin syöttipaikoille viedään aika-ajoin pienpedoille syötävää. Näin menetellen eläimet tottuvat etsimään helppoa ravintoa tietyistä paikoista ja pyyntikauden alkaessa päätyvät varmemmin eräksi.

Pienpetojen pyynnin perustan muodostavat loukku- ja rautapyynti, jotka ovat myös erinomaisia riistanhoidonmuotoja nuorille metsästäjän aluille. Näitä passiivisia pyyntimuotoja täydentävät erinomaisesti haaskapyynti sekä pienpetojen pyynti metsästyskoirilla. Lähes poikkeuksetta eläimet ovat kiinnostuneita elinpiiriensä raja-alueesta, joita tarkistetaan usein vierailijoiden varalta. Tätä kannattaa hyödyntää petopoistossa. Pienpetojen suosittuja elinalueita ovat kulttuuriympäristöt, peltojen ympäristöt, lehtimetsät, nuoret sekametsät, kosteikkojen reunamat ja vaihettumisvyöhykkeet mihin pyynti kannattaa kohdistaa.

Pienpetopyynnissä, kuten kaikessa muussakin metsästyksessä, avain onnistumiseen on tuntea kohdelaji, sen elintavat ja ympäristöt. Niinpä loukku- ja rautapyynnissäkin on tärkeää ottaa huomioon pyydysten sijainti, syötitys ja naamiointi. Koiralla tapahtuvassa pyynnissä pienpetojen elintapojen tuntemus auttaa oikean syöttipaikan valinnassa ja maastontuntemuksella tiedetään pesäluolastot. Pienpetojen elintapojen ja maastontuntemuksen avulla löydetty ”pelipaikka” on riistanhoitajalle arvokas tieto. Olipa kyseessä supikoiran pintapyynti tai loukkupyynti, niin tällaisella kohteella saalista kertyy vuosi toisensa jälkeen.

Kevät on riistanhoidollisesti tehokkainta aikaa petopyynnissä. Tällöin poistetaan alueelta pesivää pienpetokantaa ja uusia pyrkyreitä ilmaantuu alueelle jatkuvasti ihan kesäntuloon saakka. Syksyinen pyynti poistaa pääosin kesällä syntynyttä ikäluokkaa, joka lähtee vaeltamaan elinaluettaan etsien.

Muista pienpetojen pesäluolastot metsän hoidossa. Pyri säästämään luolastot maanmuokkauksessa, näin säästyy vaiva uuden pesäpaikan etsimiseltä, petopoisto on tehokkainta tunnetuissa luolastoissa.

Vaihettumisvyöhykkeiden hoito I

Metsästä suolle – vinkkejä hoitotoimiin

Suon ja kankaan vaihettumisvyöhykkeet ja korvet ovat metsäkanalintujen poikueiden ja aikuisten lintujen avainelinympäristöjä.  Metsäkanalinnuille elintärkeää mustikkaa näillä alueilla kasvaa yleensä runsaasti ja myös hyönteisravinnon määrä on pinta-alaa kohden moninkertainen kangasmetsiin verrattuna. Vaihettumisvyöhykkeitä ja korpia on kuivattu suuret määrät metsänkasvatukseen. Metsän ja suon vaihettumisvyöhykkeiden tilaa voidaan kohentaa jättämällä kunnostusojitukset tekemättä, ennallistamalla niiden vesitalous ja säilyttämällä vaihettumisvyöhykkeet puustoisina hakkuissa. Soiden ja metsien vaihettumisvyöhykkeet ovat merkittäviä ja omaleimaisia luonnon monimuotoisuutta ylläpitäviä kohteita, joiden välityksellä suot kytkeytyvät vesitaloudellisesti yhteen ympäröivien metsien kanssa.

Näin hoidat suon ja kankaan vaihettumisvyöhykkeitä

  • Säästä luonnontilaisen kaltaisena säilyneet vaihettumisvyöhykkeet ja pyri palauttamaan muuttuneet kohteet kohti luonnontilaa. Palauta suon ja metsänreunan luontainen vesitalous jos mahdollista. Lisää puuston ja pensaskerroksen koko-, tiheys- sekä puu- ja pensaslajivaihtelua.
  • Avonaisemman suon ja puustoisemman reuna-alueen tavoitteena on saada aikaan liukuma, jossa puuston koko kasvaa vaiheittain suolta kivennäismaalle siirryttäessä. Kivennäismaan puolella vaihettumisvyöhykkeen käsittelyn tavoitteena on erirakenteinen jatkuvapuustoinen metsä.
  • Lisää suojaa ja tarjolla olevan ravinnon määrää esimerkiksi alikasvoksen ja pensaiden suosimisella (katajat, pajut, marjovat puut ja pensaat, latvotut kuuset). Avoimen alueen reunalle on erityisen tärkeää säilyttää matalakasvuista suojaa riistalle.
  • Säästä varvusto; erityisesti mustikka. Sijoita säästöpuut runsasvarpuisiin kohtiin. Vältä kunnostusojitusta, lannoitusta ja kantojen korjuuta.
  • Säästä lahopuut, vanhat puuyksilöt, kolopuut, petolintujen pesäpuut, runsasnaavaiset kuuset, haavat, raidat, lepät, kelot ja maapuut.
  • Vältä rikkomasta maanpintaa vaihettumisvyöhykkeellä. Pyri ehkäisemään ajourien syntymistä poimintahakkuilla ja tee tarvittaessa poikittaisia pistoja vaihettumisvyöhykkeelle.
  • Säästä puustoa vaihtelevan levyiselle vyöhykkeelle kivennäismaan puolelle, varsinkin jos suon ja kankaan raja on jyrkkä.
  • Säästä ja luo vaihtelevan levyisiä suojavyöhykkeitä 5-50 metriä, jopa leveämpiä, sillä luontaiset vyöhykkeet voivat olla jopa satoja metrejä leveitä.
  • Jätä kunnostusojituksen yhteydessä kankaan puoleinen niskaoja perkaamatta. Mieti onko vaihettumisvyöhykkeessä olevaa ojaa tarpeen kunnostaa lainkaan tai voisiko nykyisen ojan jättää nykytilaan ja tehdä uuden ojan hieman kauemmaksi. Tällöin vaihettumisvyöhykkeen vesitalous voisi palautua ja ojan varren puusto säilyä.

© Jari Kostet 2014 Kanalinnuille elintärkeiltä soiden laidoilta tärkeää on säilyttää sekapuustoinen tila, puuston koko- ja tiheysvaihtelua ja runsas kenttäkerros.