Riistan vuoksi -kilpailu päättymässä

Ilmoittautumisaikaa pidennettiin 15.3 asti

Suomen riistakeskuksen ja Retkitukun järjestämä valtakunnallinen riistan elinympäristöjen hoidon kilpailu on päättymässä. Pidensimme ilmoittautumisaikaa 15.3 asti, jotta metsästysseurat saavat kasaan jäsenten riistanhoitokorteista kertyvät toimenpiteet.  Henkilökohtaiseen sarjaan kannattaa ilmoittautua jo nyt.  

Riistan vuoksi -kilpailu on tarkoitettu metsästysseuroille ja metsästysoikeuden haltijoille, jotka aktiivisesti hoitavat riistan elinympäristöjä. Kilpailuun voi osallistua myös yksittäinen metsästäjä omalla riistanhoitoteollaan. Kilpailussa on haettu ensisijaisesti riistan elinympäristöjen hyväksi vuonna 2017 toteutettua työtä. Riistan- ja luonnonhoidon monipuolisuus ja pitkäjänteisyys erilaisissa toimenpiteissä lasketaan eduksi.

Kilpailun ilmoittautumisaikaa pidennettiin metsästysseurojen pyynnöstä, koska monilla seuroilla riistanhoitokortin palautus tapahtuu vasta tammi-helmikuulla.

Ilmoittautuminen

Kilpailussa on seurasarja ja henkilökohtainen sarja. Kilpailuun ilmoittaudutaan 15.3.2018 mennessä riistanvuoksi.fi -sivuilta löytyvillä sähköisillä lomakkeilla. Seurasarjaan ilmoittautuneilta vaaditaan tarkempia tietoja.  Henkilökohtaiseen sarjaan ilmoittautuminen on yksinkertaista ja siihen kannattaa jokaisen luonnon- ja riistanhoitotyötä tehneen metsästäjän ilmoittautua.

Kuva: Jari Kostet

Arvostelu

Seurasarjaan osallistuneiden toiminnan arvioinnin suorittaa Suomen riistakeskuksen asiantuntijaraati ja parhaimpiin kohteisiin tutustutaan. Henkilökohtaisen sarjan osalta ei suoriteta tarkempaa arvostelua. Kaikki sarjaan hyväksytysti osallistuneet ovat mukana palkintojen arvonnassa.

Arvokkaat Palkinnot

Seurasarjan kilpailussa palkitaan 3 parasta. Osallistujia esitellään Metsästäjä -lehdessä.

Seurakohtaisen sarjan palkintoja ovat kunniakirjat ja lahjakortit Retkitukkuun:

  1. 3000 €
  2. 2000 €
  3. 1000 €

Henkilökohtaiseen ja seurasarjaan ilmoittautuneiden kesken arvotaan lisäksi kuusi kappaletta 500 € arvoisia lahjakortteja *Retkitukkuun (*Ei koske Garmin tuotteita).

Tunteita pintaan – myös riistan vuoksi

Itsenäisyyden Suomi 100 -juhlavuosi takana.  Loppumassa myös juhlavuoden kunniaksi järjestetty Riistan vuoksi -kilpailu. Teitkö sinä toimia riistan vuoksi? Ilmoittauduitko kilpailuun? Pienilläkin teoilla voi osallistua.

Tavoitteena oli aktivoida metsästäjät ja metsästysseurat hoitamaan riistaa.  Ja suomalaista luontoa.  Nähtäväksi jää, miten onnistuimme? Saimmeko luotua uutta kipinää.  Arkiseen työhön riistan ja ainutlaatuisen luontomme vuoksi.

Kilpailussa haimme ensisijaisesti riistan elinympäristöjen hyväksi vuonna 2017 toteutettua työtä. Toki riistan- ja luonnonhoidon monipuolisuutta ja pitkäjänteisyyttä tarvitaan.

Riistan vuoksi –blogissa kerroimme erilaisten riistan- ja luonnonhoitotoimenpiteiden valikoimasta. Pyrkimys oli avata riistanhoitovinkkejä monipuolisesti – yksittäisen metsästäjän pienistä riistanhoitotoimenpiteistä  aina suurempiin seuratason luonnonhoitotoimiin.

Nyt on aika pysähtyä – miettimään mitä luonto itselle antaa? Sykähdyttäviä maisemia. Räväköitä metson lentoonlähtöjä.  Teeren pulputusta pakkasaamuna.  Koiran haukkua, kutkuttavaa jännitystä passissa. Tunnelmaa nuotion loimussa.  Niin monia elämyksiä. Vahvoja tunteita, rikkaita muistoja.

Se koskettaa ja puhuttelee meitä.  Huolta on meidän metsästäjien kannettava – luonnosta ja riistasta. Elinympäristöjen kunnosta.  Ei ole liikaa puolesta puhujia. Tekijöitä tarvitaan. Metsiä tulisi hoitaa riistametsänhoidon periaattein – metsäkanalinnut huomioiden.  Näytettävä muille esimerkkiä – siellä omissa metsissä. Myös pelloilla ottaa riista huomioon, ihan arkiviljelyssä. Vesilinnuistakin huolta tulee pitää. Kosteikkoja hoitamalla. Vastuuta tulisi kaikkien kantaa – yhdessä isänmaan vuoksi. Tulevaisuuteen katsoen. Vedottava on myös tunteisiin, sillä ilman niitä emme kai pärjää.

Supikoiraa jäljittämällä

Jäljittäminen alkutalven lumilla tai kevään korvalla on yksi tapa metsästää supikoiraa.  Jälkiä supeista saattaa löytyä myös keskellä talvea – varsinkin nyt kun talvi on ollut hyvin leuto ja vähäluminen suuressa osassa maata. Talvella supikoiran luolaston lähellä sijaitseva ruokapaikka saattaa vetää supikoiraa puoleensa.

Suomalainen luonto kärsii ylisuurista pienpetokannoista. Erityisesti kosteikkolinnut ovat ahdingossa. Vieraspeto supikoiria vilistää joka kolkassa. Olisiko aika jo huolehtia riistasta?

 

Pyyntimenetelmiä supikoirien selättämiseksi löytyy monia. Nyt katsaus koirattomaltakin metsästäjältä onnistuvaan jäljitykseen.

Jäljitys onnistuu parhaiten uuden lumen aikaan. Ensin etsitään supikoiran tuoreet, yölliset jäljet. Ne pyöreät, kissamaiset jäljet. Jäljitykseen lähdetään joko suoraan jälkiä seuraamalla tai rajaamalla supikoiran olinpaikka tietylle alueelle. Ympärillä olevien teiden ja polkujen avulla tapahtuva jälkien kiertäminen ja rajaaminen tietylle alueelle voi säästää huomattavasti aikaa, sillä jäljittäminen on joskus hyvinkin haastavaa tiheissä kuusiryteiköissä. Monesti supikoirat ovat liikkeellä pareittain, joten jälkiä on yleensä paljon. Välillä ne liikkuvat samoja jälkiä niin, että on vaikea erottaa liikkeellä olevien eläinten määrää, kun taas välillä ne risteilevät hajallaan. Jäljitys onnistuu yleensä paremmin kaverin kanssa, toinen kulkee toisella puolella jälkiä ja toinen toisella.

Jäljittämällä tutustuu supikoiran elämään – saa oppia niiden kulkureiteistä, ruokailupaikoista ja mahdollisista luolastoista. Supikoiran eteneminen on joskus hyvinkin mutkittelevaa ja varsinkin talvella niiden reitti kulkee usein tuttujen piilojen kuten luolien, kivenkolojen ja puunjuurakoiden kautta. Varsinkin luolakoirametsästäjälle jäljittämisen avulla löydetyt uudet luolastot ovat tärkeitä. Nykyajan tekniikka tuo myös apua jahtiin – GPS paikantimen muistiin talletettu, jäljityksen sivutuotteena löydetty luolasto löytyy myös tulevissa jahdeissa.

Supikoiran yöllinen retki on yleensä muutaman kilometrin mittainen – tutkimusten mukaan matkaa kesällä ja alkutalvesta taittuu kolmesta neljään kilometriin. Alkukeväästä matka voi olla joskus huomattavasti lyhyempikin, aina muutamista sadoista metreistä ylöspäin. Jäljet johtavat usein supikoiran käyttämään luolastoon tai muuhun päivämakuupaikkaan, kuten kivilouhikkoon, kantokasaan, puunjuurakkoon, rakennusten suojaan, tiheään taimikkoon tai kuusen oksien suojaan. Supikoiran jälkien painuessa maan alle tarvitaan useimmin luolakoiran apua. Toisinaan jäljitettäessä supikoira saattaa kuitenkin maata kuusenoksien alla liikkumatta vaikka metsästäjä olisikin jo aivan vieressä. Tällöin pitää olla valmiina ampumaan – huolellisesti ja tausta aina tiedostaen. Jäljitettäessä haulikko on yleensä käyttökelpoisin ase.

Hakkuusuunnittelua talouden ja riistan tasapainolaudalla

Aamuinen maastokävely metsäsuunnittelijan kanssa oli antoisa. Harvennusrästejä löytyy ja uudistuskypsää kuviotakin on. Puhtaasti puuntuoton näkökulmasta päätökset voisi olla helppojakin, mutta miten ne riista, maisema- ja virkistysarvot voisi ottaa huomioon?

Mäkisessä hämäläismaisemassa katsottiin noin 4 hehtaarin aluetta, missä kolmella kuviolla neljästä hakkuut ovat ajankohtaisia.  Kolme kuviota suunniteltiin hakattavaksi samalla kertaa kesäleimikkona. Käsittelyala saadaan riittävän isoksi, mutta hakkuun käytännön suunnittelu ja toteutus kuvioilla ja niiden sisällä voi olla pienipiirteistä.

Lähdetään kierrokselle mäen alla olevasta kuusikosta. Noustaan siitä mäen laella olevaan tiheään männikköön  ja vilkaistaan lopuksi takarinteen järeää metsää.

 

Varttunut umpikuusikko

Metsäkanalintujen näkökulmasta tasainen umpikuusikko on kovin ankea elinympäristö. Riistametsänhoidollisesti kannattaisi jopa tehdä välitön avohakkuu ja uudistaa sekametsäksi. Seuraavan sukupolven sekametsään saa sitten sopivan puulajijakauman ja rakenteet. Kivisyydestä ja kosteudesta kärsivä notko ei puuntuottopotentiaaliltaan ole ihan paras, mutta kyllä se kuusi silti kasvaa. Yläharvennukseen ei lisävaltapuiden laatu tällä kuviolla ihan riitä, harmi.

Riistallisia arvoja ei nykyisellään juuri ole, ja päädyimme normaaliin alaharvennukseen. Päävaltapuut ovat hyvässä kasvussa. Harvennuksen jälkeen lisääntyvän valon ansiosta alueelle toivottavasti muodostuu hyödynnettävää alikasvosta ja vähäinen mustikkakin elpyy. Ne parantaisivat riista-arvoja. Kuusikkoa kasvatetaan vielä 10–15 vuotta ja sitten uudistetaan sekametsälle riistapilke silmäkulmassa.

 

Kasvatusmännikko

Muutama kivenheitto kuusikosta on mäellä kasvavaa varttunutta männikköä. Tiheänpuoleisen männikön alle on muodostunut paikoin varsin sankka kuusialikasvos. Hienojakoisen maan ja pohjavesivaikutuksen ansiosta kuusialikasvos on kehityskelpoinen. Riistanhoidollisesti ihan potentiaalinen kohde. Näkemäraivaus tarvitaan jotta harvennus onnistuu. Männikköön tehdään melko voimallinen ala- ja laatuharvennus olemassa olevat muutamat koivut säästäen.

Muutama vuosi hakkuun jälkeen ajattelin raivata kuusialikasvosta lisää, jotta parhaat yksilöt pääsevät kasvuun ja valoa pääsee metsän pohjalle. Pienempien kuusien ryhmiä jätetään sopiviin paikkoihin riistatiheiköiksi. Hakkuun jälkeen paikalla on kaksijaksoinen mänty-kuusi sekametsä mistä löytyy suojaa ja sapuskaa metsäkanalinnuille. Mustikanvarpua on jo siellä, missä kuusi ei liikaa varjosta. Kuusta sopivasti raivaamalla voidaan tukea mustikan esiintymistä.

Tulevaisuuden visiona on myydä leimikosta järeää pylväsmäntyä. Männikön päätehakkuun yhteydessä 10-20 vuoden päästä on aika katsoa jatkaako kuusen kasvatusta vai uudistaako alueen mäntysekametsäksi esimerkiksi kulotuksen avulla.

 

Uudistuskypsä mänty-kuusi sekametsä

Noin 20 vuotta sitten harvennettu metsä on järeytynyt mukavasti. Mäntyvaltaiseen rinteeseen on muodostunut kehityskelpoinen ryhmittäinen kuusialikasvos. Vaihtoehtoja kuviolla on lepo, luontaista taimettumista edistävä väljennys-, pienaukko- tai siemenpuuhakkuu sekä päätehakkuu. Uudistuksen visiona on ollut hyödyntää olemassa olevaa kuusialikasvosta ja uudistaa päätehakkuussa muodostuvat ajourat ja aukkopaikat männylle. Rinteessä on mustikkaa ihan kerättäväksi asti ja sen säilymistä alikasvosryhmien hyödyntäminen tukee mukavasti.

Metsäkoneet ajavat joka tapauksessa kuvion läpi harventamaan mäen päällä olevan männikön. Kuvion männyt ovat aivan elinkelpoisia, varsin laadukkaita ja järeytyvät edelleen. Hmmm. Kaikki nurin nyt vai myöhemmin?

Idea on muotoutumassa. Tehdään sopivasti tilaa uudelle puusukupolvelle. Hakataan kuviolta kuuset ja osa männyistä pois. Hyvälaatuisia kehityskelpoisia mäntyjä jätetään järeytymään tiheään siemenpuuasentoon tulevista pylväs- ja erikoistyvikaupoista haaveillen. Alle nousee luontaisia kuusiryhmiä ja toivottavasti loppualalle saadaan männyntaimikko aikaiseksi.

Riistametsänhoidollisena visiona on mustikkainen mänty-kuusisekametsä missä mausteena vähintään 10 % lehtipuusekoitus riistalle ja FSC kriteerejä täyttämään. Uuden puusukupolven saavuttaessa ensiharvennusiän alkavat säästetyt männyt olla todella komeita. Uskon että tulevaisuudessa laatutukin kysyntä ja hinta ovat nykyistä parempaa. Luontaisen alikasvoksen hyödyntäminen vähentää heinäämisen tarvetta ja hyvällä tuurilla heinittyminen on vähäisempää ja mustikan säilyminen parempaa, kun varjostavaa puustoa on jossain määrin jäljellä.

 

Mitä tässä nyt oli erityisen riistallista?

Hakkuusuunnitelmaa olisi voinut lähestyä myös toisesta näkökulmasta.

Ensin tehtäisiin ennakkoraivaus koko käsittelyalalle, eli kaikki alikasvos pois hakkuuta häiritsemästä. Kuusikon käsittelynä olisi edelleen alaharvennus. Kasvatusmännikkö harvennettaisiin myös, mutta lopputulos hyvin erinäköinen koska kaikki suojaa tarjoava kuusi olisi raivattu pois. Uudistuskypsälle metsälle avohakkuu, mätästys ja kuusen istutus ja sitä seuraava heinäys ja varhaisperkaus. Lopputulos olisi kasvatettavan puuston osalta hyvin samanlainen, mutta riistan ja marjastajan silmin paljon ankeampi.

Riistametsänhoidossa kyse on pitkälti näkemyksestä ja asenteesta. Todelliset erot käsittelyissä ja puutuloissa on oikeastaan aika pieniä. Jokainen toimii tyylillään. Paljon on kiinni siitä, millaisena kukin meistä näkee hyvin hoidetun metsän.

Minulle hyvin hoidettu metsä on kasvavia runkoja, suojaavia puskia, marjaisia mättäitä ja pyyn pyrähdyksiä.

Teksti ja kuvat Mikko Alhainen

Pyy-ympäristöt ja metsätalous

Metsäkanalinnuistamme pyy kaipaa eniten suojaa. Metso ja teeri pakenevat lähestyvää petoa, kun taas pyy valitsee paljon useammin lymyilyn. Tältä osin pyy poikkeaa isommista sukulaislajeistaan. Lajeilla on toki paljon enemmän yhteisiä ominaispiirteitä kuin eroja. Joiltakin osin pyy ja sen elinympäristöt ovat kenties jopa muita palkitsevampia hoidettavia.

Arkangelin pyyt

Venäjän puolella Arkangelin suunnalla muistelen jossain vaiheessa olleen alueita, jotka ovat aiemman metsätalouden jälkeen jääneet vuosikymmeniksi sen ulkopuolelle. Ne olivat kasvaneet valtavan tiheiksi nuoriksi metsiksi. Niistä puuttuvat muut kanalinnut miltei tyystin, mutta pyykannat siellä voivat paksusti. Alueen pyytiheydet taisivat olla jossain 40 yksilön paikkeilla neliökilometrillä, mikä on moninkertaisesti korkeampi luku kuin Suomessa keskimäärin. Hoitamaton metsä vetää puoleensa siis pyytä, mutta toki täysi hoitamattomuus johtaa helposti hankalaan tilanteeseen jopa pyyn – saatikka muiden metsäkanalintujen – suhteen. Mahdottoman runsas puusto tappaa varjostuksellaan varpukasvillisuuden. Isommilla linnuilla tiheys luultavimmin haittaa myös lentämistä. Varpukasvillisuuden katoaminen taas vie pyiltä ja muilta metsien kanoilta tärkeimmän ravinnonlähteen, mustikkavarvikon ja sen tarjoaman hyönteisravinnon. Arkangelin esimerkkiä ei siis kannattane seurata, mutta siitä voi ottaa oppia.

Kuva: Vastavalo

Pyynhoidon tulokset näkyvät helpoimmin

Metso ja teeri ovat metsästäjien eniten tavoittelemat lajit. Ne saavat apua riistametsänhoidosta, joskin hyvistä ratkaisuista koituva lintukannan parantuminen voi olla hankala havaita lajien suurista elinpiireistä johtuen. Pyy se sijaan on talousmetsän hoidon kannalta hyvä esimerkkilaji siksi, että sen elinpiirit ovat kanalinnuistamme suppeimpia ja sen suojan sekä peitteisyyden tarve on selkeä. Sopivaa rakennetta ei siis tarvitse saada luotua laajalle alueelle nähdäkseen vaikutukset. Ja jos jossain pyy viihtyy, niin alueella on melko varmasti ainakin paikallisesti riittävästi suojaa ajatellen myös metsoa ja teertä. Jos taas alueella viihtyy metso, niin ainakin pienellä lisäsuojan tarjoamisella alueelle saisi lukuisien pyyparien reviirit.

Miten auttaa pyytä?

Osa metsätiloista jää erinäisistä syistä johtuen talouskäytön ulkopuolelle. Nämä tilat pusikoituvat , tihenevät ja riukuuntuvat. Kovin suureksi tällaisten tilojen osuuden ei soisi nousevan edes metsäkanalintujen elinympäristöjen näkövinkkelistä katsoen – pyy kun on metsäkanalinnuistamme ainoa, joka voi hyötyä hallitsemattomasta hoitamattomuudesta. Sen sijaan taiten toimien ihan kaikki metsien kanat hyötyvät riistametsänhoidosta. Jos metsänomistaja haluaa vaalia aivan erityisesti metsänsä pyykantaa, on hänellä käytössään muutamia erityisen hyvin siihen sopivia keinoja. Ne liittyvät puulajisuhteisiin, metsäpeitteisyyteen ja turvallisiin kulkuyhteyksiin.

Pyy-ympäristön vaalija voi painottaa kuusen ja lepän tai koivun löytymistä vähintään sekapuuna mahdollisimman monelta kuviolta ja riistatiheikköjä voi säästää tavanomaista enemmän. Puustoa voi kasvattaa rahtusen normaalia tiheämpänä niin, ettei harvennusta tehdä ihan harvennusmallien alarajalle. Mutta tiheys ei ole se keskeisin osa, vaan oikeanlainen sekapuustoisuus ja pienialaisten tihentymien ketjuttaminen. Totta kai lisäksi kannattaa valita erirakenteisena kasvatus ainakin niille kuvioille, joilla on olemassa olevaa, hyvälaatuista taimiainesta. Erirakenteisena kasvatus pitää yllä korkeaa alueellista metsäpeitteisyyttä ja hyödyttää kaikkien metsäkanalintujen avainlajia, mustikkaa. Sopivassa paikassa se on myös se taloudellisesti kannattavin vaihtoehto. Riistatiheikköjen avulla taas luodaan pyylle sopivia tiheikköyhteyksiä ja sopivilla puulajivalinnoilla turvataan sen kipeästi kaipaama suoja sekä kesä- ja talvikauden ravinnonsaanti.

Vaihettumisvyöhykkeiden hoito III

Rantoja hoitamaan – vinkkejä hoitotoimiin

Vesistöihin rajoittuvat vaihettumisvyöhykkeet ovat lajirikkaita elinympäristöjä. Niiden hoidossa tapauskohtainen harkinta ja vesiensuojelun huomioiminen on tärkeää. Avoin rantaniitty on osa hyvää lintuvettä, sillä se tarjoaa tärkeitä pesimäympäristöjä ja ruokailualueita monille sorsa- ja kahlaajalinnuille.  Rantalaidunnuksen loppumisen myötä aiemmin avoimet rannat ovat kasvaneet umpeen ja metsittyneet. Luontaisten ja rakennettujen kosteikkojen vaihettumisvyöhykkeiden monimuotoisuuden säilyttäminen vaatii jatkuvia hoitotoimia.

Metsien tehokas kuivatus ja ojitukset ovat vähentäneet pienvesien yleisyyttä ja niiden vaihettumisvyöhykkeitä on yhä vähemmän. Kausikosteikkojen, kosteiden painanteiden ja jokivarsien vaihettumisvyöhykkeiden ennallistaminen ja aktiivinen hoito ovat eduksi sekä riistalle, luonnon monimuotoisuudelle että monelle harvinaiselle lajille.              

Näin hoidat avoimia rantoja ja tulvaniittyjä

  • Aloita reunavyöhykkeen hoitotoimet ajoissa. Huolehdi riittävästä avoimuudesta arvokkaan vesilintukosteikon vaihettumisvyöhykkeellä. Vesikasvillisuuden umpeuttamia, korkeiden puiden tai läpitunkemattoman pensaikon ympäröimiä kosteikoita vesilinnut välttävät. Maaston peitteisyys ja yksittäiset kyttäyspuut lisäävät lintujen, poikasten ja munapesien riskiä joutua saalistuksen kohteeksi.
  • Pidä pajukkoa ja puustoa kurissa säännöllisillä raivauksilla ja niitoilla avoimilla rantaniityillä. Suosi laidunnusta, jonka avulla rantaniityt ja hakamaat pysyvät parhaiten avoimina.
  • Säästä avoimilla rantaniityillä pienehköjä pensasryhmiä ja ruoko- ja saratuppaita lintujen suoja- ja pesäpaikoiksi. Poista liian tiheä ja korkea puusto.
  • Säästä kosteikkojen laidalla erityisesti lehtipuita, jotka tarjoavat tärkeää ravintoa kosteikkoeläimistölle.
  • Keskitä laajojen ruovikkoalueiden niitto osalle aluetta ja säästä myös yli hehtaarin laajuisia alueita koskemattomina sulkivien vesilintujen ja yhtenäisiä ruovikoita vaativien lajien vuoksi.
  • Tee niitto pesimäajan jälkeen viimeistään elokuun alkupuoliskolla. Näin ravinteita poistuu mahdollisimman paljon. Vie leikkuujäte pois vedestä riittävän kauas maalle kompostoitumaan, jotta ravinteet eivät pääse rehevöittämään vesistöä.
  • Toista raivaus ja niitto umpeenkasvaneilla alueilla aluksi vuosittain ja sitten 2 – 4  vuoden välein.

 

Jari Kostet

 

Vaihettumisvyöhykkeiden hoito II

Pellolta metsään – vinkkejä hoitotoimiin

Peltojen reunoilla on monenlaisia vyöhykkeitä – avoimen niittymäisiä, puoliavoimia tai sulkeutuneita hakamaita ja monikerroksellisia reuna-alueita. Laidunnus ja niitto ovat aikojen saatossa muokanneet usein puustosta ja niittylaikuista mosaiikkimaisen luoden samalla ihanteelliset olosuhteet valosta, lämmöstä ja avoimuudesta hyötyville kasveille ja hyönteisille.

Näiden kohteiden hoidossa tärkeää on säilyttää ja korostaa sellaisia arvokkaita piirteitä, jotka luovat lisäarvoa riistalle, maisemalle ja luonnon monimuotoisuudelle, kuten lehtolajistolle. Pellon ja metsän välisten vaihettumisvyöhykkeiden puuston ja kasvien lajirikkaus luo monimuotoisuutta maatalousmaisemaan.

Tavoitteista riippuen voidaan pyrkiä lähinnä kolmeen erilaiseen rakenteeseen:
1) avoimeen niittyreunaan,
2) puoliavoimeen hakamaiseen vaihettumisvyöhykkeeseen tai
3) puustoiseen vaihettumisvyöhykkeeseen.

Näin hoidat peltojen reunoja

  • Korosta hoidossa puoliavoimuutta, mosaiikkimaisuutta, suojan riittävyyttä ja sekä pelto- että metsälajistoa hyödyttävää monipuolista ravintokasvilajien valikoimaa.
  • Suojaa luodaan säästämällä metsänhoidossa erilaiset pensaat, katajat ja lehtipuut. Suosi pellon reunalla matalakasvuisia lajeja. Puu- ja pensaskerroksen monikerroksellisuutta lisätään pellolta metsään päin. Peltoviljelmiä varjostavia havupuita poistetaan.
  • Säästä tarpeen mukaan leveäoksaiset suojakuuset ja kuusiryhmät ja luo tarvittaessa kuusista suojaa latvomisen avulla. Myös suojaistutukset voivat tulla kyseeseen.
  • Säästä marjoja tai pähkinöitä tuottavia lajeja ravinnoksi linnuille ja nisäkkäille, kuten pihlajaa, tuomea, paatsamaa, tammea ja pähkinäpensasta. Säästä lahopuut.
  • Huolehdi kenttäkerroksen ravintokasvien kuten mustikan, metsämansikan ja erilaisten niittykasvien hyvinvoinnista.
  • Luo avoimia niittylaikkuja, joista hyötyvät monien niitty- ja ketokasvien ja päiväperhosten lisäksi pienet hirvieläimet, peltokanalinnut ja rusakot.
  • Vaihettumisvyöhykettä voi myös laajentaa perustamalla pellon puolelle ruokaa ja suojaa tarjoavan riistapeltokaistan.
  • Vältä torjunta-aineiden ja lannoitteiden leviämistä vaihettumisvyöhykkeelle.
  • Pellon reunojen hakkuu onnistuu pellolta käsin poimien. Puoliavoimen vaihettumisvyöhykkeen rakenteen ylläpitäminen vaatii toistuvaa puuston ja pensaskerroksen perkaamista ja harventamista.

Pensas- ja lehtipuuvaltainen vaihettumisvyöhyke talousmetsästä pellolle parantaa ilman liikkumista ja valoisuutta pellon reuna-alueilla, jolloin pelto kuivuu nopeammin keväällä ja sateen jälkeen. Toimenpide parantaa pellon viljeltävyyttä ja sadon kypsymistä. © Jari Kostet 2014.

Syödään kosteikot kuntoon

Nyt on bloggaajan pää tainnut olla liian pitkään kosteikolla. Miten niin syödään kosteikot kuntoon?

No, homman juju piillee siinä tosiseikassa että matalat rehevät kosteikot ovat yksi maailman tuottavimmista ja monimuotoisimmista elinympäristöistä. Vuotuinen biomassan tuotanto on huipussaan, kun paikalla on sopivassa suhteessa ravinteita, matalaa vettä ja runsaasti valoa ja lämpöä.

Kosteikoilla kasvillisuus kukoistaa, vesilintuja vilistää ja kaloja polskii. Uusiutuvia luonnonvaroja ja resursseja rannat, kortteikot ja matalat järvet täynnä.

Mahtavista luonnonvaroistaan huolimatta kosteikot ovat usein aliarvostettuja ja kärsivät perinteisen maankäytön loppumisesta ja hoidon puutteesta. Kosteikkojen tarjoamista herkuista ensimmäisenä tulee mieleen tietysti vesilinnut ja sorsapaisti. Monella sorsakannalla menee kuitenkin huonosti, mikä ei tiedä hyvää sorsapaistien tulevaisuudelle. Syyt piilevät elinympäristöjen laadun heikkenemisessä ja kasvaneessa petopaineessa.

Asioille voidaan kuitenkin tehdä jotain. Ehkäpä ne kosteikkojen tarjoamat hyödyt ja herkut ovat sopiva vetovoima, jolla kunnostus ja hoito saadaan uudelle tasolle ja eteläisen Suomen rehevien kosteikkojen taantuvat sorsakannat taas kukoistukseen?

Luonnonlaidunlihaa lautaselle

Isoimpia muutoksia kosteikoilla on rantalaidunnuksen loppuminen. Kun karja ei enää kasvustoa hyödynnä, valtaa ruoko, osmankäämi ja paju entiset lintuniityt. Vaatelias avoimen maiseman lajisto, kuten jouhisorsa ja lapasorsa, kärsivät ja ruovikkolajit sekä supikoira hyötyvät. Perinteinen maisemakin pusikoituu ja sananmukaisesti paikat kasvavat umpeen.

Rantalaidunnuksen palauttaminen on kosteikon hoidon perustoimenpide ja sopii kaikille kohteille. Erityisesti laajoilla merenrantaniityillä laidunnus on rautaa, mutta pienilläkin kohteilla tulokset on hienoja – pienipiirteistä matalaa vesiötökkää kuhisevaa plutaikkoa. Ruovikot vaativat usein mekaanisen murskauksen ja niiton, jotta saadaan laidunnus käyntiin. Onneksi ruokomassalle alkaa löytyä hyötykäyttöä ja sitä myötä kannustetta toimintaan.

Mistä sitten saadaan tarvittava imu kosteikkojen ranta-alueiden laadukkaaseen hoitoon? Tässäkin pätee kysynnän ja tarjonnan laki. Jos luonnonlaidunlihaa rannoilta laitettaisiin reilusti lautaselle, kannattaisi sitä myös karjankasvattajien tuottaa. Perinteisen maankäytön palauttaminen modernein keinoin on koko yhteiskunnan asia. Tällä kertaa kokonaisuus voi olla miellyttävä laittaa kuntoon, sillä vastaus on lautasella herkullisesti tuoksuva hiilineutraali lähiliha, joka on ennen kaikkea ylläpitänyt luonnon monimuotoisuutta ja maalaismaisemaa.

Herefordeja rantalaitumella

Nautojen hoitamaa huippuluokan poikue-elinympäristöä.

Särkipihviä pöytään

Monella kosteikolla merkittäväksi ongelmaksi on muodostunut särkivaltainen kalakanta. Särjet ja lahnat samentavat veden ja syövät eläinplaktonin, jolloin sisäinen kuormitus ja leväkukinnat pääsevät valloilleen. Sameassa vedessä eivät uposkasvit ja niiden seassa viihtyvät ötökät menesty. Kun sorsille ei ole sapuskaa, niin miksi ne kalojen valtaamalla kosteikolla viihtyisivät?

Särkikalojen tehopyynti on oiva lääke kosteikkojen hoitoon, mutta kalamassat ovat monessa paikassa ongelma. Pienpetopyyntiin ja turkiseläinten rehuksi kalaa saa menemään. Hyönteissyöntiä markkinoidaan tulevaisuuden proteiininlähteenä. Ei mitään hyönteisten syömistä vastaan, mutta meillä on kosteikot ja järvet täynnä huippuluokan valkuaisraaka-ainetta maittaviin kalapulliin ja pihveihin. Kun saadaan kalabiomassalle kunnon kysyntä, kannattaa lintuvesien ravintoverkkokunnostuskin paremmin. Kun kalakanta on kunnossa niin vesilinnut viihtyvät.

Osmankäämit kuriin kitkemällä

Järviruoko ja osmankäämi, nuo kosteikkojen vikkelät valtaajat. Molemmat ovat luontaisia kasveja ja tarjoavat hyvää suojaa vesilinnuille. Tiheänä umpikasvustona ne kuitenkin umpeuttavat kosteikon nopeasti, minkä jälkeen vesilinnut viihtyvät huonosti. Osmankäämi on pioneerikasvi, joka löytää hetkensä tiensä matalille lietepinnoille, uusille kosteikoille ja kunnostetuille rannoille. Osmankäämin kasvuvauhti on valtava, ja hyvin alkuun päässyt kasvusto voi peittää hehtaareja matalaa kosteikkoa muutamassa vuodessa.

Osmankäämille ei kannata antaa etumatkaa. Niillä rannoilla, jotka haluaa pitää osmankäämivapaana, kitkentä kannattaa aloittaa nyt. Kun ensimmäiset vetää ylös juurineen joka vuosi, eivät työmäärä ja kustannukset kasva kohtuuttomaksi. Kosteikon kasvillisuuden hoitoa voi verrata auton huoltoon. On halvempaa ja järkevämpää tehdä uuteen autoon perushuollot kunnolla ja sen jälkeen vaihtaa vuosittain öljyt. Jos huollot jättää tekemättä ja öljyt vaihtamatta, on aika pian edessä moottoriremontti tai auton vaihto.

Osmankäämi leviää kasvullisesti ja mudassa kasvavat juuret ulottuvat moneen suuntaan jopa metrin etäisyydelle. Ensi kesänä jokainen juurenkärki tekee uuden levittäytymisen ja niin edelleen. Kun ensimmäiset osmankäämit vetää pois, ei ongelma pääse koskaan kasvamaan isoksi

Osmankäämiä rannassa.

Paikka hetkeä myöhemmin. Ensi vuoden urakkaa on jälleen helpotettu.

 

Sorsapaistia kosteikkoparsalla

Metsästäjille ja heidän perheilleen sorsapaisti on usein mieluisin kosteikkoherkku, vaikkei laidunlihaakaan ylenkatsota. Elinvoimaiset sorsakannat ja niiden perustana oleva onnistunut poikastuotto riippuvat kosteikkojen hyvästä hoidosta sekä vaikuttavasta pienpetopyynnistä.

Lukuiset ovat ne kosteikot, joita hoidetaan riistan vuoksi. Muut hyödyt tulevat usein kaupan päälle. Mikäs sen paremmalta maistuu, kuin pannulla paistettu sorsa kosteikkoparsalla.

Mikä ihmeen kosteikkoparsa? Se on leikkimielinen lempinimi erään varsin tärkkelyspitoisen kasvin juuren kärkikasvulle. Kosteikon hoidon yhteydessä esiin nousevat puhtaanvalkoiset rapeat parikymmensenttiset juurenkärjet vetävät vertoja kaupan parsatangoille mennen tullen.

Osmankäämin kitkentä on saanut uuden merkityksen.

Puolen tunnin rupeamasta saa talteen makupaloja parin hengen aterialle. Työtä joutuu herkun eteen tekemään, mutta samalla hoitaa poikue-elinympäristöä ja sorsakantoja.

Sinisorsan täkkä, siivet, koivet, sydän ja kivipiira. Kosteikkoparsaa – osmankäämin juurenkärkiä. Lisäksi tarvitaan vielä suolaa, pippuria, voita ja valurautapannu sekä hyvää juomaa. Vesi kielellä. Nälkäinen riistanhoitaja aikoo syödä kosteikkoa kuntoon.

Lähiruokaa kosteikolta.

Kuvat ja teksti: Mikko Alhainen.

Pressutusta lintuvesille

Moni riistasorsa viihtyy avoimilla laidunrannoilla. Näitä lajeja ovat ainakin lapasorsa, jouhisorsa ja haapana. Myös heinäsorsa ja tavi käyvät mielellään syömässä rantalietteillä. Rantalaidunnuksen tärkeys mainitaan lähes aina, kun kosteikoiden hoidosta puhutaan. Laidunkarjaa ei vain 2010-luvun Suomessa kovin moneen paikkaan riitä. Lisäksi osa rannoista ei kelpaa laidunnukseen maaperänsä tai sijaintinsa vuoksi. Joskus laidunnus voidaan korvata niitolla, mutta ei joka paikassa. Jotkin kasvilajit ovat myös liian sitkeitä hävitettäväksi niittämällä.

Yksi esimerkki turhan hyvin niittoa kestävästä lajista on vierasperäinen isosorsimo. Laji on ongelma Lempäälän Ahtialanjärvellä, jota paikallinen Lokkisaari ry on jo vuosia kunnostanut. Turhaan isosorsimon niittämiseen kyllästyneet Lokkisaari ry:n aktiivit Rainer Mäkelä ja Tatu Itkonen keksivät kokeilla kasvustojen kuolettamista kestopeitteillä eli pressuilla. Näin syntyi pressutus, jolla on sittemmin taisteltu menestyksekkäästi isosorsimoa vastaan.

Pressutuksen idea on kuolettaa kasvusto valon ja hapen puutteeseen peittämällä se pressulla. Kuoletettava alue niitetään ja niitetty kasvimassa kerätään kasaan. Niitetty alue peitetään pressulla, jonka reunat taas peitetään niitetyllä kasvimassalla. Pressun reunoille kasattava kasvimassa vähentää hapen pääsyä kuoletettavaan kasvustoon ja pitää pressun paikallaan tuulessa ja vedenkorkeuden vaihteluissa. Huolellisella pressutuksella isosorsimokasvustot kuolevat yhdessä kasvukaudessa ja paikalle syntyy avoin rantaliete. Vedenkorkeudesta riippuen alueelle alkaa piakkoin kasvaa uusia kasvilajeja, jotka ovat isosorsimoa matalakasvuisempia ja helpommin kurissa pidettäviä.

Pressutusta joulukuussa. Kuva: Mari Kukkamäki

Pressutuksen vaikutus näyttäisi olevan myös kohtuullisen pitkäaikainen: Ahtialanjärven ensimmäisistä pressutuksista on nyt kulunut yli 5 vuotta, eikä yhdellekään kuoletetulla alueella ole vielä ollut tarpeen toistaa käsittelyä. Isosorsimo leviää pääasiassa juurivesoista, eikä niinkään siemenistä. Näin ollen kannattaa tavoitella mahdollisimman laajoja kuoletusalueita, jotka eivät kasva nopeasti umpeen reunoistaan.

Pressut asennetaan vedenpinnan ollessa riittävän alhaalla niittoon ja pressujen levittämiseen. Pressuja pidetään paikallaan yhden kasvukauden ajan, joten paras aika pressujen levittämiselle on käytännössä syksyllä vedenkorkeuden salliessa. Ahtialanjärvellä kokeilluista pressuista parhaita ovat olleet mustat, 8×12 metrin kokoiset, UV-suojatut kestopeitteet.

Onnistumisen iloa

Viime talvena minun ja naapurini tiloilla tehtiin ensiharvennuksia ja kunnostusojituksia. Samassa yhteydessä teetimme kitu- ja joutomaaosien ennallistamista, jota täydensimme keväällä omatoimisesti puuston raivauksella polttopuuksi, muutamalla lisäpadolla ja viiksiojilla. Näin saimme tehtyä avosuota sekä palautettua vettä kuivaneisiin rimpiin.

Arvelimme toimien auttavan ainakin teeriä ja riekkoja. Toiveissa oli sen hyödyttävän muutakin lajistoa, jos ei muuta, niin sammakoita ja lättäräpyläosastolta taveja nyt ainakin. Naapurini kävi viime viikonloppuna paikalla täydentämässä aikaansaannostamme korottaen yhtä patoa ja kaivaen ojannaveroa erääseen kuivaksi jääneeseen rimpeen. Tällä reissulla hän törmäsi iloiseen yllätykseen: rimmikolla oli sulkinut hanhia. Täytyy myöntää, että hänen kiikuttaessaan kasan sulkia lähikuvion erirakenteistavan hakkuun nauhoitustyömaalle, ainakin minulla läikähti mielessä melkoinen onnistumisen ilo.

Hanhien tulon myötä mieleen tulvi uusia haaveita saada ennallistamista täydennettyä. Toistaiseksi toinen rimmikko, joka sijaitsee vesitetyn rimmen lähellä ja on kooltaan reilusti isompi, on vielä kuivillaan. Ellei se ala vettymään vuoden-parin sisään sen alapuolisen osan ojien tukkimisen myötä, täytyy sille ohjata vettä yläpuolelta. Siihen tarvitaan jo kaivinkonetta ja jokunen satanen rahaa, mutta hanhisuon petraaminen on sen arvoista, totta kai!

Keväällä, hakkuiden jälkeen suon reunametsään oli kulkeutunut ainakin yksi riekko. Toivon mukaan siellä asustelee tällä hetkellä jo ainakin yksi riekkopoikue. Läheisellä, parin sadan metrin päässä sijaitsevalla erirakenteistavan hakkuun kuviolla kohdalle sattui viikko sitten teeripoikue. Viime vuonna sillä varttui metsopoikue. Kenties ensi vuonna vuorossa on pyy. Mutta tiedä häntä, pääasia on että se on joku metsien kanojen sukuun kuuluva. Ja viereisellä suolla niitä lättäräpylöitä.