Suo siellä, vetelä täällä – märkä syksy paljastaa kosteikoille kohtia

Vedenvaivaamat notkot, tulvien valtaamat vierut ja vetelät pohjat ovat usein hankalia paikkoja viljellä viljaa tai kasvattaa puuta. Kun metsitys ei onnistu ja traktori rypee akselia myöten, voi kosteikko olla yksi vaihtoehto alueen käytölle.

Kosteikon rakentamiseen sopivia paikkoja on Suomi täynnä. Ennen kaivurin käynnistämistä on kuitenkin varmistettava että paikkaan saa kosteikon tehdä, eikä sillä aiheuta harmia tai vahinkoa itselle tai varsinkaan naapureille.

Sateiset vuoden paljastavat maiseman märät paikat, joista osa voi soveltua hyvin kosteikoksi. Syksyllä on hyvä aika suunnitella kosteikko. Pelloilta on sato korjattu, puista lehti varissut ja pakkasen kovettamilla pehmeiköillä on helppo liikkua. Loppuvuodesta tehtyä suunnitelmaa on hyvä esitellä naapureille ja viranomaisille talven aikana. Kun luvat ja suostumukset ovat kunnossa, on mukava aloittaa rakennustyöt kelien ollessa kohdallaan.

Luonnonhoitopeltona ollut märkä notko kantoi traktoria vain kesän kuivimpana hetkenä. Syksyisen suunnitelma oli perusta kosteikon rakentamiselle

Vesipintaa ylös vai monttua maahan?

Vesilintujen näkökulmasta padotut kosteikot ovat parhaita. Veden alle jäävä maakasvillisuus tarjoaa sapuskaa vesiötököille, jotka ovat sorsanpoikasten sapuskaa. Monessa paikassa patoaminen ei onnistu ympäröivien alueiden kuivatuksen vuoksi – silloin on isommat kaivinkonetyöt kyseessä.

Maastomittaus on kosteikkosuunnittelun ensiaskelia. Perinteiset vaaituskoneet, tasolaserit ja takymetrit ovat toimivia työkaluja paikan päällä. Parhaan maastomallin saa nykyään laserkeilausaineistosta. Siitä saa valmiin karttapohjan vaikka 10 sentin korkeuskäyrillä! Hyvät korkeustiedot ovat avuksi kun miettii mihin korkeuteen vedenpinnan nostaa tai paljonko pitää viedä maata pois. Naapurillekin on mukava esittää vedenpinnan korkeutta suhteessa hänen peltoihin ja metsiin kun asia on simppelisti kartalla.

Harhauta harmit – suunnittele särmästi

Aina tulee yllätyksiä, mutta isommat harmit voi välttää kun tekee tai teettää kunnollisen suunnitelman.

Ei hyvä heilu, jos kosteikkotyömaalla kauhaistaan poikki kunnan vesi- ja viemärilinjat tahi naapurin sähköt. Puhelin- ja valokaapelitkin on aika kalliita korjattavia. Luontoarvotkin pitää ottaa huomioon, ja joskus voi nykytila olla arvokkaampi kuin kosteikon hyödyt. Maanrakennuksesta voi olla haittaa myös pohjavesille ja alapuoliselle vesistölle – kannattaa nämäkin asiat käydä läpi etukäteen. Tieverkoston, metsien ja peltojen kuivatuksen turvaaminen on itsestäänselvyys, mutta alavilla mailla padon vaikutus voi tuntua kauas!

Sorsille sopivaa, vesiensuojelua unohtamatta

Puolisukeltajat pitävät plutaikoista, sukeltajat syvemmästä. Tavi napsii sapuskansa pinnasta ja vaaksan syvyyteen asti. Sinisorsa saa särvintä puolestakin metristä ja muut näiden välimaastosta. Vesilintukosteikossa on hyvä muistaa että sorsat tarvitsevat suojaa ja sapuskaa. Rikkonainen rantaviiva ja vesikasvillisuus tuovat suojaa, ja sapuska löytyy rantaviivasta ja alle saapasvarren syvyisiltä alueilta.

Ojien tuoman lietteen ja ravinteiden nappaaminen on yksi kosteikon tehtävä. Siinä tärkeää ovat syvänteet tulo-ojien suulla. Veden pitkä viipyminen kosteikossa on hyvä asia, jotta hienoaines ehtii laskea pohjalle. Niemekkeillä ja saarilla voidaan vesi ohjata kiertämään kosteikon joka kolkassa. Muuten tulvavesi hulahtaa keskeltä suoraan sellaisenaan läpi.

Helpota hoitoa

Vesikasvillisuus valtaa, kuraa kertyy ja muutenkin kosteikko muuttuu koko ajan. Ilman hoitoa luonto muuttaa sen suoksi, mutta kehitystä voi hidastaa hyvällä hoidolla.

Loivia rantoja on helppo niittää, ja vesilinnutkin viihtyvät. Syvänteiden viereen suunniteltu ajoura helpottaa lietteen poistoa. Patoon rakennettu säätökaivo helpottaa hallittua kuivattamista. Jos kaloja ei ole, ei niitä kannata istuttaa sorsien sapuskoita syömään.

Kosteikon tyhjennys hoitoa ja kesannointia varten on helppoa säätökaivolla. Suunnitteluvaiheessa kannattaa katsoa tulevaisuuteen, ja miettiä mitä kaikkea voi tarvita.

Luvat kuntoon, kaivurit käyntiin

Lupia ja suostumuksia voi tarvita aikamoisen nivaskan – riippuu ihan kohteesta. Parhaimmillaan riittää maanomistajan lupa, mutta sen lisäksi kannattaa aina lähettää suunnitelma ELY-keskukseen ja kuntaan lausunnolle. Eteen voi tulla monenlaista: maisematyölupa, kaapelinäyttöä, naapureiden kirjallisia suostumuksia, vuokrasopimuksia, vesilupaa, tietyölupaa ja montaa muuta selvitystä. Turha yrittää blogiin kaikkia mahdollisia kirjata, joku jää kuitenkin. Tästä on turha pelästyä. Lupahommien pointti on isompien vahinkojen välttäminen, mikä voisi sitten tulla todella kalliiksi.

Kun pakolliset paperit ovat pinossa, kelit kunnossa ja konekuski kierroksessa voi hyvillä mielin aloittaa oman vesilintukohteen kunnostamisen tai perustamisen.

Varsinaisia suunnitteluohjeita löytyy esimerkiksi täältä:

https://kosteikko.fi/kosteikon-perustaminen/

 

Kuvat ja teksti: Mikko Alhainen

Pyy-ympäristöt ja metsätalous

Metsäkanalinnuistamme pyy kaipaa eniten suojaa. Metso ja teeri pakenevat lähestyvää petoa, kun taas pyy valitsee paljon useammin lymyilyn. Tältä osin pyy poikkeaa isommista sukulaislajeistaan. Lajeilla on toki paljon enemmän yhteisiä ominaispiirteitä kuin eroja. Joiltakin osin pyy ja sen elinympäristöt ovat kenties jopa muita palkitsevampia hoidettavia.

Arkangelin pyyt

Venäjän puolella Arkangelin suunnalla muistelen jossain vaiheessa olleen alueita, jotka ovat aiemman metsätalouden jälkeen jääneet vuosikymmeniksi sen ulkopuolelle. Ne olivat kasvaneet valtavan tiheiksi nuoriksi metsiksi. Niistä puuttuvat muut kanalinnut miltei tyystin, mutta pyykannat siellä voivat paksusti. Alueen pyytiheydet taisivat olla jossain 40 yksilön paikkeilla neliökilometrillä, mikä on moninkertaisesti korkeampi luku kuin Suomessa keskimäärin. Hoitamaton metsä vetää puoleensa siis pyytä, mutta toki täysi hoitamattomuus johtaa helposti hankalaan tilanteeseen jopa pyyn – saatikka muiden metsäkanalintujen – suhteen. Mahdottoman runsas puusto tappaa varjostuksellaan varpukasvillisuuden. Isommilla linnuilla tiheys luultavimmin haittaa myös lentämistä. Varpukasvillisuuden katoaminen taas vie pyiltä ja muilta metsien kanoilta tärkeimmän ravinnonlähteen, mustikkavarvikon ja sen tarjoaman hyönteisravinnon. Arkangelin esimerkkiä ei siis kannattane seurata, mutta siitä voi ottaa oppia.

Kuva: Vastavalo

Pyynhoidon tulokset näkyvät helpoimmin

Metso ja teeri ovat metsästäjien eniten tavoittelemat lajit. Ne saavat apua riistametsänhoidosta, joskin hyvistä ratkaisuista koituva lintukannan parantuminen voi olla hankala havaita lajien suurista elinpiireistä johtuen. Pyy se sijaan on talousmetsän hoidon kannalta hyvä esimerkkilaji siksi, että sen elinpiirit ovat kanalinnuistamme suppeimpia ja sen suojan sekä peitteisyyden tarve on selkeä. Sopivaa rakennetta ei siis tarvitse saada luotua laajalle alueelle nähdäkseen vaikutukset. Ja jos jossain pyy viihtyy, niin alueella on melko varmasti ainakin paikallisesti riittävästi suojaa ajatellen myös metsoa ja teertä. Jos taas alueella viihtyy metso, niin ainakin pienellä lisäsuojan tarjoamisella alueelle saisi lukuisien pyyparien reviirit.

Miten auttaa pyytä?

Osa metsätiloista jää erinäisistä syistä johtuen talouskäytön ulkopuolelle. Nämä tilat pusikoituvat , tihenevät ja riukuuntuvat. Kovin suureksi tällaisten tilojen osuuden ei soisi nousevan edes metsäkanalintujen elinympäristöjen näkövinkkelistä katsoen – pyy kun on metsäkanalinnuistamme ainoa, joka voi hyötyä hallitsemattomasta hoitamattomuudesta. Sen sijaan taiten toimien ihan kaikki metsien kanat hyötyvät riistametsänhoidosta. Jos metsänomistaja haluaa vaalia aivan erityisesti metsänsä pyykantaa, on hänellä käytössään muutamia erityisen hyvin siihen sopivia keinoja. Ne liittyvät puulajisuhteisiin, metsäpeitteisyyteen ja turvallisiin kulkuyhteyksiin.

Pyy-ympäristön vaalija voi painottaa kuusen ja lepän tai koivun löytymistä vähintään sekapuuna mahdollisimman monelta kuviolta ja riistatiheikköjä voi säästää tavanomaista enemmän. Puustoa voi kasvattaa rahtusen normaalia tiheämpänä niin, ettei harvennusta tehdä ihan harvennusmallien alarajalle. Mutta tiheys ei ole se keskeisin osa, vaan oikeanlainen sekapuustoisuus ja pienialaisten tihentymien ketjuttaminen. Totta kai lisäksi kannattaa valita erirakenteisena kasvatus ainakin niille kuvioille, joilla on olemassa olevaa, hyvälaatuista taimiainesta. Erirakenteisena kasvatus pitää yllä korkeaa alueellista metsäpeitteisyyttä ja hyödyttää kaikkien metsäkanalintujen avainlajia, mustikkaa. Sopivassa paikassa se on myös se taloudellisesti kannattavin vaihtoehto. Riistatiheikköjen avulla taas luodaan pyylle sopivia tiheikköyhteyksiä ja sopivilla puulajivalinnoilla turvataan sen kipeästi kaipaama suoja sekä kesä- ja talvikauden ravinnonsaanti.