Syödään kosteikot kuntoon

Nyt on bloggaajan pää tainnut olla liian pitkään kosteikolla. Miten niin syödään kosteikot kuntoon?

No, homman juju piillee siinä tosiseikassa että matalat rehevät kosteikot ovat yksi maailman tuottavimmista ja monimuotoisimmista elinympäristöistä. Vuotuinen biomassan tuotanto on huipussaan, kun paikalla on sopivassa suhteessa ravinteita, matalaa vettä ja runsaasti valoa ja lämpöä.

Kosteikoilla kasvillisuus kukoistaa, vesilintuja vilistää ja kaloja polskii. Uusiutuvia luonnonvaroja ja resursseja rannat, kortteikot ja matalat järvet täynnä.

Mahtavista luonnonvaroistaan huolimatta kosteikot ovat usein aliarvostettuja ja kärsivät perinteisen maankäytön loppumisesta ja hoidon puutteesta. Kosteikkojen tarjoamista herkuista ensimmäisenä tulee mieleen tietysti vesilinnut ja sorsapaisti. Monella sorsakannalla menee kuitenkin huonosti, mikä ei tiedä hyvää sorsapaistien tulevaisuudelle. Syyt piilevät elinympäristöjen laadun heikkenemisessä ja kasvaneessa petopaineessa.

Asioille voidaan kuitenkin tehdä jotain. Ehkäpä ne kosteikkojen tarjoamat hyödyt ja herkut ovat sopiva vetovoima, jolla kunnostus ja hoito saadaan uudelle tasolle ja eteläisen Suomen rehevien kosteikkojen taantuvat sorsakannat taas kukoistukseen?

Luonnonlaidunlihaa lautaselle

Isoimpia muutoksia kosteikoilla on rantalaidunnuksen loppuminen. Kun karja ei enää kasvustoa hyödynnä, valtaa ruoko, osmankäämi ja paju entiset lintuniityt. Vaatelias avoimen maiseman lajisto, kuten jouhisorsa ja lapasorsa, kärsivät ja ruovikkolajit sekä supikoira hyötyvät. Perinteinen maisemakin pusikoituu ja sananmukaisesti paikat kasvavat umpeen.

Rantalaidunnuksen palauttaminen on kosteikon hoidon perustoimenpide ja sopii kaikille kohteille. Erityisesti laajoilla merenrantaniityillä laidunnus on rautaa, mutta pienilläkin kohteilla tulokset on hienoja – pienipiirteistä matalaa vesiötökkää kuhisevaa plutaikkoa. Ruovikot vaativat usein mekaanisen murskauksen ja niiton, jotta saadaan laidunnus käyntiin. Onneksi ruokomassalle alkaa löytyä hyötykäyttöä ja sitä myötä kannustetta toimintaan.

Mistä sitten saadaan tarvittava imu kosteikkojen ranta-alueiden laadukkaaseen hoitoon? Tässäkin pätee kysynnän ja tarjonnan laki. Jos luonnonlaidunlihaa rannoilta laitettaisiin reilusti lautaselle, kannattaisi sitä myös karjankasvattajien tuottaa. Perinteisen maankäytön palauttaminen modernein keinoin on koko yhteiskunnan asia. Tällä kertaa kokonaisuus voi olla miellyttävä laittaa kuntoon, sillä vastaus on lautasella herkullisesti tuoksuva hiilineutraali lähiliha, joka on ennen kaikkea ylläpitänyt luonnon monimuotoisuutta ja maalaismaisemaa.

Herefordeja rantalaitumella

Nautojen hoitamaa huippuluokan poikue-elinympäristöä.

Särkipihviä pöytään

Monella kosteikolla merkittäväksi ongelmaksi on muodostunut särkivaltainen kalakanta. Särjet ja lahnat samentavat veden ja syövät eläinplaktonin, jolloin sisäinen kuormitus ja leväkukinnat pääsevät valloilleen. Sameassa vedessä eivät uposkasvit ja niiden seassa viihtyvät ötökät menesty. Kun sorsille ei ole sapuskaa, niin miksi ne kalojen valtaamalla kosteikolla viihtyisivät?

Särkikalojen tehopyynti on oiva lääke kosteikkojen hoitoon, mutta kalamassat ovat monessa paikassa ongelma. Pienpetopyyntiin ja turkiseläinten rehuksi kalaa saa menemään. Hyönteissyöntiä markkinoidaan tulevaisuuden proteiininlähteenä. Ei mitään hyönteisten syömistä vastaan, mutta meillä on kosteikot ja järvet täynnä huippuluokan valkuaisraaka-ainetta maittaviin kalapulliin ja pihveihin. Kun saadaan kalabiomassalle kunnon kysyntä, kannattaa lintuvesien ravintoverkkokunnostuskin paremmin. Kun kalakanta on kunnossa niin vesilinnut viihtyvät.

Osmankäämit kuriin kitkemällä

Järviruoko ja osmankäämi, nuo kosteikkojen vikkelät valtaajat. Molemmat ovat luontaisia kasveja ja tarjoavat hyvää suojaa vesilinnuille. Tiheänä umpikasvustona ne kuitenkin umpeuttavat kosteikon nopeasti, minkä jälkeen vesilinnut viihtyvät huonosti. Osmankäämi on pioneerikasvi, joka löytää hetkensä tiensä matalille lietepinnoille, uusille kosteikoille ja kunnostetuille rannoille. Osmankäämin kasvuvauhti on valtava, ja hyvin alkuun päässyt kasvusto voi peittää hehtaareja matalaa kosteikkoa muutamassa vuodessa.

Osmankäämille ei kannata antaa etumatkaa. Niillä rannoilla, jotka haluaa pitää osmankäämivapaana, kitkentä kannattaa aloittaa nyt. Kun ensimmäiset vetää ylös juurineen joka vuosi, eivät työmäärä ja kustannukset kasva kohtuuttomaksi. Kosteikon kasvillisuuden hoitoa voi verrata auton huoltoon. On halvempaa ja järkevämpää tehdä uuteen autoon perushuollot kunnolla ja sen jälkeen vaihtaa vuosittain öljyt. Jos huollot jättää tekemättä ja öljyt vaihtamatta, on aika pian edessä moottoriremontti tai auton vaihto.

Osmankäämi leviää kasvullisesti ja mudassa kasvavat juuret ulottuvat moneen suuntaan jopa metrin etäisyydelle. Ensi kesänä jokainen juurenkärki tekee uuden levittäytymisen ja niin edelleen. Kun ensimmäiset osmankäämit vetää pois, ei ongelma pääse koskaan kasvamaan isoksi

Osmankäämiä rannassa.

Paikka hetkeä myöhemmin. Ensi vuoden urakkaa on jälleen helpotettu.

 

Sorsapaistia kosteikkoparsalla

Metsästäjille ja heidän perheilleen sorsapaisti on usein mieluisin kosteikkoherkku, vaikkei laidunlihaakaan ylenkatsota. Elinvoimaiset sorsakannat ja niiden perustana oleva onnistunut poikastuotto riippuvat kosteikkojen hyvästä hoidosta sekä vaikuttavasta pienpetopyynnistä.

Lukuiset ovat ne kosteikot, joita hoidetaan riistan vuoksi. Muut hyödyt tulevat usein kaupan päälle. Mikäs sen paremmalta maistuu, kuin pannulla paistettu sorsa kosteikkoparsalla.

Mikä ihmeen kosteikkoparsa? Se on leikkimielinen lempinimi erään varsin tärkkelyspitoisen kasvin juuren kärkikasvulle. Kosteikon hoidon yhteydessä esiin nousevat puhtaanvalkoiset rapeat parikymmensenttiset juurenkärjet vetävät vertoja kaupan parsatangoille mennen tullen.

Osmankäämin kitkentä on saanut uuden merkityksen.

Puolen tunnin rupeamasta saa talteen makupaloja parin hengen aterialle. Työtä joutuu herkun eteen tekemään, mutta samalla hoitaa poikue-elinympäristöä ja sorsakantoja.

Sinisorsan täkkä, siivet, koivet, sydän ja kivipiira. Kosteikkoparsaa – osmankäämin juurenkärkiä. Lisäksi tarvitaan vielä suolaa, pippuria, voita ja valurautapannu sekä hyvää juomaa. Vesi kielellä. Nälkäinen riistanhoitaja aikoo syödä kosteikkoa kuntoon.

Lähiruokaa kosteikolta.

Kuvat ja teksti: Mikko Alhainen.

Vaihettumisvyöhykkeiden hoito I

Metsästä suolle – vinkkejä hoitotoimiin

Suon ja kankaan vaihettumisvyöhykkeet ja korvet ovat metsäkanalintujen poikueiden ja aikuisten lintujen avainelinympäristöjä.  Metsäkanalinnuille elintärkeää mustikkaa näillä alueilla kasvaa yleensä runsaasti ja myös hyönteisravinnon määrä on pinta-alaa kohden moninkertainen kangasmetsiin verrattuna. Vaihettumisvyöhykkeitä ja korpia on kuivattu suuret määrät metsänkasvatukseen. Metsän ja suon vaihettumisvyöhykkeiden tilaa voidaan kohentaa jättämällä kunnostusojitukset tekemättä, ennallistamalla niiden vesitalous ja säilyttämällä vaihettumisvyöhykkeet puustoisina hakkuissa. Soiden ja metsien vaihettumisvyöhykkeet ovat merkittäviä ja omaleimaisia luonnon monimuotoisuutta ylläpitäviä kohteita, joiden välityksellä suot kytkeytyvät vesitaloudellisesti yhteen ympäröivien metsien kanssa.

Näin hoidat suon ja kankaan vaihettumisvyöhykkeitä

  • Säästä luonnontilaisen kaltaisena säilyneet vaihettumisvyöhykkeet ja pyri palauttamaan muuttuneet kohteet kohti luonnontilaa. Palauta suon ja metsänreunan luontainen vesitalous jos mahdollista. Lisää puuston ja pensaskerroksen koko-, tiheys- sekä puu- ja pensaslajivaihtelua.
  • Avonaisemman suon ja puustoisemman reuna-alueen tavoitteena on saada aikaan liukuma, jossa puuston koko kasvaa vaiheittain suolta kivennäismaalle siirryttäessä. Kivennäismaan puolella vaihettumisvyöhykkeen käsittelyn tavoitteena on erirakenteinen jatkuvapuustoinen metsä.
  • Lisää suojaa ja tarjolla olevan ravinnon määrää esimerkiksi alikasvoksen ja pensaiden suosimisella (katajat, pajut, marjovat puut ja pensaat, latvotut kuuset). Avoimen alueen reunalle on erityisen tärkeää säilyttää matalakasvuista suojaa riistalle.
  • Säästä varvusto; erityisesti mustikka. Sijoita säästöpuut runsasvarpuisiin kohtiin. Vältä kunnostusojitusta, lannoitusta ja kantojen korjuuta.
  • Säästä lahopuut, vanhat puuyksilöt, kolopuut, petolintujen pesäpuut, runsasnaavaiset kuuset, haavat, raidat, lepät, kelot ja maapuut.
  • Vältä rikkomasta maanpintaa vaihettumisvyöhykkeellä. Pyri ehkäisemään ajourien syntymistä poimintahakkuilla ja tee tarvittaessa poikittaisia pistoja vaihettumisvyöhykkeelle.
  • Säästä puustoa vaihtelevan levyiselle vyöhykkeelle kivennäismaan puolelle, varsinkin jos suon ja kankaan raja on jyrkkä.
  • Säästä ja luo vaihtelevan levyisiä suojavyöhykkeitä 5-50 metriä, jopa leveämpiä, sillä luontaiset vyöhykkeet voivat olla jopa satoja metrejä leveitä.
  • Jätä kunnostusojituksen yhteydessä kankaan puoleinen niskaoja perkaamatta. Mieti onko vaihettumisvyöhykkeessä olevaa ojaa tarpeen kunnostaa lainkaan tai voisiko nykyisen ojan jättää nykytilaan ja tehdä uuden ojan hieman kauemmaksi. Tällöin vaihettumisvyöhykkeen vesitalous voisi palautua ja ojan varren puusto säilyä.

© Jari Kostet 2014 Kanalinnuille elintärkeiltä soiden laidoilta tärkeää on säilyttää sekapuustoinen tila, puuston koko- ja tiheysvaihtelua ja runsas kenttäkerros.

Riistan vuoksi – säilytä pienipiirteisyys

Kamera kulkee usein mukana metsästysretkillä. Ja aina joskus räpsähtääkin. Albumeihin on kertynyt kuvia elinympäristöistä. Sieltä mistä lintuja on löytynyt. Monesti muistuu mieleen myös ympäröivä maasto. Kuvia on kertynyt kanalintujahdeista Ruotsista ja Suomesta. Kun kuvia selailen yksi asia tuntuu monesti vahvistuvan. Kun yhteen sanaan tiivistän, sanon pienipiirteisyys. Siis pienipiirteisyys. Siitä millainen elinympäristö sopii metsäkanalinnuille. Myös muullekin riistalle.

Pienipiirteisyys on pienialaista monimuotoisuutta, joka on mielestäni vähentynyt metsissämme. Se katoaa kun kasvatetaan yhtä samanikäistä puulajia ja unohdetaan kaikki muu. On tehty liikaa puupeltoja. Pienipiirteisyyden yksi keskeisin rakennustekijä on vesi. Se on johdettu pois metsistämme. Tehokkaalla ojituksella.

Vesi muovaa luontaisesti hyviä kanalintumaita.

Elinympäristöjen pienipiirteisyys näkyy erona naapuriimme Ruotsiin verrattaessa.  Siellä on koluttu metsiä kanalintujen perässä. Ja monesti ollut kateellinen – naapurin paremmista lintukannoista. Ja minusta suurin ero syntyy ojituksesta – pienipiirteisyyden murentajasta.  Ojitusta kun ei ole naapurissa tehty juuri ollenkaan. Tuntuu olevan metsänhoito muutenkin suurpiirteisempää – näin säilyy paremmin sisäinen pienipiirteisyys.

Kun vettä ei johdeta pois, muokkaa se vääjäämättä metsän sisäisiä rakenteita. On kosteita korpinotkoja, rikkaita vaihettumisvyöhykkeitä. Kanalintupoikueille tärkeimpiä elinympäristöjä. Vesi muokkaa metsän luontaista monipuolisuutta, säilyy rakenne usein kerroksellisena, suojaa ja ruokaa antavana.

Mennyt on mennyttä, toivoa kuitenkin Suomessa on. Kun kuvia selailen ja pienipiirteisyyttä mietin niin itselläni vahvistuu vahva usko riistanmetsänhoidon ohjeisiin. Noiden ohjeiden avulla voidaan palauttaa samat elementit takaisin meidän metsiin. Pienipiirteisyyden elementit rakentuvat puuston koko- ja tiheysvaihtelusta, vähintään 3 eri puulajista, riistatiheiköistä, runsaasta alikasvoksesta ja elinvoimaisesta varvustosta. Vesi on ollut näiden piirteiden muovaamisessa aiemmin se luontainen voima.

Kanalinnuille elintärkeät suon ja kankaan väliset vaihettumat säilyvät veden avulla.

Pressutusta lintuvesille

Moni riistasorsa viihtyy avoimilla laidunrannoilla. Näitä lajeja ovat ainakin lapasorsa, jouhisorsa ja haapana. Myös heinäsorsa ja tavi käyvät mielellään syömässä rantalietteillä. Rantalaidunnuksen tärkeys mainitaan lähes aina, kun kosteikoiden hoidosta puhutaan. Laidunkarjaa ei vain 2010-luvun Suomessa kovin moneen paikkaan riitä. Lisäksi osa rannoista ei kelpaa laidunnukseen maaperänsä tai sijaintinsa vuoksi. Joskus laidunnus voidaan korvata niitolla, mutta ei joka paikassa. Jotkin kasvilajit ovat myös liian sitkeitä hävitettäväksi niittämällä.

Yksi esimerkki turhan hyvin niittoa kestävästä lajista on vierasperäinen isosorsimo. Laji on ongelma Lempäälän Ahtialanjärvellä, jota paikallinen Lokkisaari ry on jo vuosia kunnostanut. Turhaan isosorsimon niittämiseen kyllästyneet Lokkisaari ry:n aktiivit Rainer Mäkelä ja Tatu Itkonen keksivät kokeilla kasvustojen kuolettamista kestopeitteillä eli pressuilla. Näin syntyi pressutus, jolla on sittemmin taisteltu menestyksekkäästi isosorsimoa vastaan.

Pressutuksen idea on kuolettaa kasvusto valon ja hapen puutteeseen peittämällä se pressulla. Kuoletettava alue niitetään ja niitetty kasvimassa kerätään kasaan. Niitetty alue peitetään pressulla, jonka reunat taas peitetään niitetyllä kasvimassalla. Pressun reunoille kasattava kasvimassa vähentää hapen pääsyä kuoletettavaan kasvustoon ja pitää pressun paikallaan tuulessa ja vedenkorkeuden vaihteluissa. Huolellisella pressutuksella isosorsimokasvustot kuolevat yhdessä kasvukaudessa ja paikalle syntyy avoin rantaliete. Vedenkorkeudesta riippuen alueelle alkaa piakkoin kasvaa uusia kasvilajeja, jotka ovat isosorsimoa matalakasvuisempia ja helpommin kurissa pidettäviä.

Pressutusta joulukuussa. Kuva: Mari Kukkamäki

Pressutuksen vaikutus näyttäisi olevan myös kohtuullisen pitkäaikainen: Ahtialanjärven ensimmäisistä pressutuksista on nyt kulunut yli 5 vuotta, eikä yhdellekään kuoletetulla alueella ole vielä ollut tarpeen toistaa käsittelyä. Isosorsimo leviää pääasiassa juurivesoista, eikä niinkään siemenistä. Näin ollen kannattaa tavoitella mahdollisimman laajoja kuoletusalueita, jotka eivät kasva nopeasti umpeen reunoistaan.

Pressut asennetaan vedenpinnan ollessa riittävän alhaalla niittoon ja pressujen levittämiseen. Pressuja pidetään paikallaan yhden kasvukauden ajan, joten paras aika pressujen levittämiselle on käytännössä syksyllä vedenkorkeuden salliessa. Ahtialanjärvellä kokeilluista pressuista parhaita ovat olleet mustat, 8×12 metrin kokoiset, UV-suojatut kestopeitteet.