Riakkosten perässä

Riistametsänhoitaja suuntasi lomalla riekkoja metsästämään. Kävi nauttimassa upeista Ylä-Lapin tunturimaisemista ja kanalintujahdin hurmasta. Muutaman päivän jälkeen totuus riekkokannoista valkeni koko porukalle.

Reissuun lähdettiin taas tutulla porukalla. Mukana viisi metsästäjää, viisi koiraa. Onneksi luvat saatiin jo kesäkuussa. Ei tarvinnut Ruotsin puolelle lähteä missä luvat saa helpommalla. Kesällä malttamattomana odotin tulevaa reissua ja koiraa juoksutin.

Elokuussa Riistametsänhoitaja sai osviittaa riekkotilanteesta – kanta on romahtanut. Koiralaskennat kertoivat – ei onnistunut pesintä. Kolmiolaskentojenkin mukaan kävi kanalintujen kato vähän kaikkialla, myös etelässä. Hieman masensi, mutta ei kuitenkaan toivoa vienyt.  Totuttu on kai jo laskukausiin ja silti on kova kuume pohjoisen lintujahtiin.  Samaa huomasin kavereista, ei sitä intoa mikään poista. Jotain ihmeellistä taikaa näissä kanalinnuissa ja Lapissa on.

Jahdissa Riistametsänhoitajan saksanseisoja Wilda perkasi maastoa innokkaana. Teki töitä säästelemättä. Energiaa ja vauhtia tuntui riittävän. Harvoin tuli lintutilanteita. Ei juurikaan törmäillyt – siis karkotellut lintuja vahingossa.

wilda-tunturis

Riistametsänhoitajan metsästyskaveri, karkeakarvainen saksanseisoja Wilda lepotauolla tunturin laella.

Muutaman päivän jälkeen totesimme riekkojen vähentyneen roimasti. Kyllä koiralaskentoihin oli uskominen. Viime vuonna lintuja oli yllin kyllin. Poikueet olivat valtavia – kymmenkunta lintua joka porukassa ja parhaimmissa lähelle pariakymmentä.  Nyt olivat vaatimattomia havainnot – yksittäisiä lintuja ja muutaman linnun poikueita. Vanhoja lintuja saalisrepussa.  Askeltaa piti melko matkat jos mieli lintuja löytää. Tilanteita tuli harvakseltaan, joinain päivinä vain kerran kaksi.

Tunturissa kulkiessa kannan pudotus pohditutti. Syitä mietin monenlaisia, en edes muista mihin päädyin. Kesällä satoi rajusti –  oli jängät vieläkin niin vetisiä.  Kahluuhousuja olisi tarvittu. Poikaset varmasti kastuivat kun viihtyvät tiheissä ja korkeassa kasvillisuudessa. Siellä missä on suojaa ja tärkeää hyönteisruokaa. Pitkät on päivämatkat jo poikasella – kilometrin kun menee, niin ei välty jängällä kastumiselta. Kun kastuu ei pysy untuvikko lämpimänä.   Kuivilta mailta löytyivät isommat poikueet. Kuulopuheissa myös korkealta – aivan kivirakkasta.

Kuivilla mailla kulkiessa löytyivät riekot parhailta mailta. Paljon oli tyhjänä hyviäkin maita. Suojaa ja ruokaa olla piti, siellä missä riekko piileskeli.

Tunturissa kulkiessa Riistametsänhoitajan mieli myös kerran synkkeni. Eteläistä serkkua – metsäriekkoa mietiskelin. Sen ahdinkoa jos jotenkin vois helpottaa. Pohjoisen serkulla pyyhkii vielä hyvin. Etelämpänä on ollut serkku rauhoitettuna jo vuosia. Ei ole tepsinyt – pitäisi elinympäristöjä parantaa. Ojitettu on suota niin hurjat määrät. Turhaankin on paljon ojitettu. Ei lähtenyt puusto kasvuun ja näitä palauttamaan pitäisi nyt ryhtyä. Harjoiteltu on ja tuloksetkin rohkaisevat.  Palaavat kiitollisina ennallistetuille soille. Olisiko jo aikaa pistää töpinäksi, jottei tuo siemenkin etelän riakkosista katoa?

Reissulla tuli kyllä todettua, että karu on luonto pohjoisen. Rajulla kädellä kuritti taas omiaan. Opetti myös nöyräksi miehet. Haikeuttakin huomasin. Toiveikkuutta ei pois kuitenkaan vienyt. Elämyksiä tarjosi, ystävyyttä lujitti. Mahtavaa oli Lapissa – kunnioitusta meidän ainutlaatuinen luonto ja kanalinnut kaipaa.