Metsästäjien ja suojelijoiden yhteistyö, utopiaako?

Suurpedot jakavat suomalaisia kahteen leiriin. Monet muutkin riista-asiat ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä. Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava muistuttaa, ettei riistapolitiikka kuulu ainoastaan metsästäjille.

Ei vain mustavalkoista

Kitkerä heittely leimaa usein julkisuudessa esitettyjä puheenvuoroja metsästäjien ja luonnonsuojelijoiden välillä. Suuri yleisö kuvittelee, että minkäänlaiselle yhteistyölle ei ole mahdollisuuksia. Ilmeisesti moni myös osapuolten sisällä ajattelee niin. Mutta onko näin?

Luonnonsuojelutyö on nykyään usein kokouksissa istumista, mutta kirjoittaja viihtyy metsissä ja soilla Suomen eri kolkissa, kuten kuvassa Keuruun Lempaatsuolla. Kuva: Jaana Sulkava

Kun noin seitsemän vuotta sitten aloitin Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtajan tehtävässä, kartoitin myös tätä asiaa. Luonnonsuojeluliiton jäsenkunnassa on huomattava määrä metsästäjiä ja silloisessa hallituksessa istui myös yksi Suomen viimeisiä ammattimetsästäjiä, riekon ansapyytäjä Lapista. Samaan aikaan tunsin lukemattomia metsästäviä ihmisiä, jotka olivat mieleltään luonnonsuojelijoita. Kuitenkin samaan aikaan – nimeltä mainitsemattomilla tahoilla – alkanut kampanjointi suurpetohysterian luomiseksi vei keskustelua kohti yhä polarisoituneempaa asetelmaa.

Silti julkisuuden takana tehtiin hyvää ja rakentavaa yhteistyötä. Silloinen Metsästäjäin keskusjärjestö oli aktiivinen osapuoli vetämässäni METSO-yhteistoimintaverkostossa, joka keskittyi kuukkelimetsien suojelun tehostamiseen. Tulokset ylittivät odotukset moninkertaisesti. Syntyi yli 1 000 hehtaaria suojelualueita yksityismetsiin ja jokaisessa maanomistaja sai itse valita, haluaako pitää alueella metsästysoikeudet ennallaan vai ei.

Kuukkeli-hankkeessa huomasimme, että lajin vaatimukset ovat yhtenevät parhaiden kanalintujen poikueympäristöjen kanssa. Paljastettakoon nyt hankkeen jo päätyttyä, että Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja kirjoitti ensimmäisen tekstiversion Suomen riistakeskuksen Riistaa reunoilta -hankkeen hakemukseen. Olin myös koko ajan hankkeessa aktiivisena mukana. Lopputulos siinäkin oli jopa odotuksia parempi: erinomainen ohje reunavyöhykkeiden riistaa ja muuta luontoa hyödyttävään hoitoon.

Ja jatkoa seurasi. Reunavyöhykkeet ja kanalintuympäristöjen hoito-ohjeet saatiin yhteistyössä Tapion juuri valmistumassa oleviin metsänhoitosuosituksiin. Erillinen riistaelinympäristöjen hoito-ohje on jopa erittäin hyvä.

Elinympäristöt yhteinen intressi

Hyvin toimivat suhteet ja asioita eteenpäin vievä yhteistyö eivät ole juuri koskaan sattumaa. On tehtävä valintoja. Aikanaan valitsin ja aktiivisesti toin esille elinympäristönäkökulman, joka on ratkaiseva aivan kaikkien riistalajien ja myös metsästysmahdollisuuksien kannalta. Se toimi. Valitettavasti kaikki eivät ole tehneet yhteistyötä parantavia valintoja.

Sulkavan havaintovihko -blogissa kirjoittaja tarkastelee ajankohtaisia luonnonilmiöitä ja pohtii niiden taustoja.

Ymmärrän hyvin, että metsästäjäkin haluaa mennä hienoon metsään jahtireissulleen. Kukapa haluaisi rämpiä ojitusmätästetyillä entisillä soilla, hirveissä taimikonpusikoissa ja avohakkuilla. Eikä niillä viihdy hirveä lukuun ottamatta juuri riistakaan. Rakentava ratkaisu olisi vaikuttaa metsänhoitotapoihin ja luoda myös metsästykseen hyvin soveltuvia monikäyttömetsiä. Uuden metsälain myötä tähän olisi aivan kelpo mahdollisuudet. Mutta uskallusta on puuttunut.

Kun ei uskallettu haastaa metsätaloutta, haastettiin heikompi. Metsästäjätahot kokosivat voimansa, jotta pääsisivät metsästämään yhä vapaammin vähille suojelualueille. Ja onnistuivat kohtuullisesti. Mutta yhteistyötä ja luottamusta metsästäjien ja luonnonsuojelijoiden välillä manööveri ei ole lisännyt, päinvastoin.

Ristiriitoja riistaneuvostossa

Kolme vuotta sitten alkoi uusi aikakausi: pääsin ensimmäiseen valtakunnalliseen riistaneuvostoon ensimmäisenä ja ainoana luonnonsuojelujärjestön edustajana. Odotukset olivat korkealla. Nyt olisi vaikutusvaltainen yhteistyön kehittämiseen pystyvä organisaatio. Mutta kuinka kävikään. Riistaneuvosto ei ole toistaiseksi kiinnostunut elinympäristöasioista juuri lainkaan. Keskeisiä puheenaiheita ovat olleet milloin minkäkin petoeläimen tai niin kutsutun haittaeläinlajin näennäinen haitallisuus ja vähentämisen tarve. Tutkimustieto on liian usein korvautunut peloilla, luuloilla ja tarpeella kumarrella eri intressitahojen suuntaan.

Ristiriitoja nostavaa puhetta ei ole riistaneuvostossa voitu välttää – puolin tai toisin. En usko, että kovin suuri osa metsästäjistä oikeasti haluaisi aloittaa hylkeen kuuttien tappamisen merijäillä. Entä moniko laskee ilveksen syömän metsäkauriin lihan kilohintaa ja ajattelee sen olevan poissa omasta lompakostaan? Eivätkä useimmat tuntemani metsästäjät oikeasti pelkää ahmaa tai kuvittele, että kanahaukkoja tappamalla kanalinnut lisääntyisivät huimasti. Silti tällaiset puheet ja niihin väistämättä tulevat vastapuheet ja eriävät mielipiteet ovat vieneet kohtuuttoman suuren osan riistaneuvoston kolmivuotiskaudesta.

Jos yhteistyötä halutaan, sitä voidaan tehdä. Mutta on myös helppo kärjistää asenteita. Luottamusta ei voi rakentaa ilman yhteistyötä ja ilman luottamusta asioilla on tapana kärjistyä lisää.

Alueellinen yhteistyö avainasemassa

Susikannan hoitosuunnitelman tekeminen on todellinen testi. Se voisi olla mahdollisuus päästä juoksuhaudoista, jonne suurpetokeskustelu on juuttunut. Mutta syvällä ollaan. Asiallista suurpetokeskustelua, luottamuksesta puhumattakaan, ei ole enää vuosiin ollut olemassakaan. Kun viimeksi puhuin riistapäivillä pedoista, tuli läpsyjä välittömästi molemmille poskille. Keskitietä ei enää ole. Miten rakentaa tasapainoinen hoitosuunnitelma, johon sitoudutaan ja jonka toteutumisesta halutaan pitää kiinni, jos jokainen hyväksyy vain oman mielipiteensä?

Petokeskustelussa, jos jossakin, olisi aika keskittyä asiaan. Pelottelun ja uhkakuvien sijaan tarvitaan yhteistyön ja luottamuksen rakentamista. Sitä on tehtävä eniten alueellisesti, siellä missä ongelmat kärjistyvät. Maakuntalehtien palstoilta ei räväkkyyttä puutu. Populistit hyötyvät vastakkainasettelusta, mutta riista tai erilaiset luontoon keskittyvät harrastusmahdollisuudet eivät.

Jos riista- ja luonnonsuojeluväen yhteistyötä halutaan kehittää, ovat alueelliset riistaneuvostot yksi välttämätön kohtaamispaikka. Erilaiset mielipiteet vievät asioita eteenpäin ja istuminen yhteisiin pöytiin karsii kärkevimpiä kommentteja. Alueneuvostojen ainoastaan riistaväelle avoimet ovet kertovat karusti, että halua yhteistyöhön puuttuu muualta kuin luonnonsuojeluväestä.

| 6 kommenttia

Risto Sulkava, valtakunnallisen riistaneuvoston jäsen

Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja ja valtakunnallisen riistaneuvoston ensimmäinen luonnonsuojelujärjestöjen edustaja. Hän on tutkinut saukkoa, muita nisäkkäitä ja lintuja sekä retkeillyt ja havainnoinut luontoa noin 300 paikkakunnalla.


Kategoriat