Siirry sisältöön

Metsä antaa ja metsä ottaa

Olen usein pohtinut, miksi minusta tuli metsästäjä – ja millainen metsästäjä minusta tuli. Ympäristöllä on tässä luonnollisesti valtaisa vaikutus – isän ja sukulaisten metsästysharrastus tarjosi puitteet harrastuksen aloittamiselle. Tekijöitä oli kuitenkin muitakin, osa ehkä kovakoodattuna perimääni.

Olen nelihenkisen sisaruskatraan ainoa metsästäjä. Eläimet ovat aina olleet kärkipäässä kiinnostuksen kohteitani, joskus lapsuudessa haaveilin jopa eläinlääkärin ammatista. Ennen kouluikää suurin intohimoni olivat dinosaurukset, tuo muinaisen maailman riista. Ahmin niistä valtavan määrän tietoa ja osasin paitsi luetella niitä nimeltä tolkuttoman määrän, myös sijoitella niiden olemassaolot eri geologisille aikakausille. Pitäisi varmaan virkistää niiden suhteen muistia, sillä enää en siihen kykenisi.

Olen kotoisin Helsingistä, missä ei luonnollisesti ollut mahdollisuutta lähteä takapihalta pyyntiin. Meillä oli kuitenkin kesäasunto maaseudulla Varsinais-Suomessa. Tunnistan lapsuusajan itsessäni  piirteitä, jotka viittaavat vahvasti aiemmin mainitsemaani selkärankaan koodattuun metsästäjäluonteeseen. Tarkkailin lintujen pesintää alkukesästä. Jos jossain näkyi sammakko, piti se saada kiinni. Pellolla seisovaa kaurista piti yrittää hiipiä mahdollisimman lähelle.

Saalisviettiä purettiin kalastuksella. Kalastuksessa vietettyjen tuntien määrä oli järjetön. Hauki- ja ahvenruoista saimmekin nauttia monta kertaa viikossa. Hankimme naapurin pojan kanssa jostain jopa kalastuskalenterin, joka kuun kiertoon perustuen kertoi minä vuodenpäivinä syönti oli hyvä, kohtalainen tai huono. Hyvä tai kohtalainen tarkoitti aina kalastuspäivää. Nopeasti kyllä huomattiin, että ehkä kuun asento ei ole kalansyönnin kannalta se määräävä tekijä.

Tämä kaikki tapahtui ennen kuin suoritin metsästäjätutkinnon. Kortin suorittaminen oli oikeastaan  looginen jatkumo tuolle kaikelle. Isän valvovan silmän alla harjoittelin haulikkoammuntaa savikiekkoihin ja kyyhky- ja rusakkometsällä olin isän kanssa samassa passissa.

Muistan ensimmäisen riistasaaliini kuin eilisen. Muistoa vahvistaa se, että se ei ollut yksinomaan positiivinen kokemus. Olin 13–14 vuoden ikäinen, kun ensimmäiseksi saaliikseni päätyi rusakko – kahden huonon riistalaukauksen jälkeen. Jokainen rusakkoa joskus huonosti ampunut tietää, miltä kuulostaa jäniseläimen hätähuuto. Tuon ikäisellä pojalla se huuto porautui syvälle omaantuntoon ja asian käsitteleminen vei pitkään.

Pidän kokemusta merkittävänä hetkenä metsästäjä-minäni kehityksessä. Opin kunnioittamaan riistaa eri tavalla. Velvollisuuteni metsästäjänä on pyrkiä ampumatilanteessa virheettömään suoritukseen. Se vaatii harjoittelua – jokaista riistalaukausta kohden pitää alla olla kymmeniä tai satoja laukauksia radalla. Se vaatii myös malttia olla koukistamatta sormea, kun tilanne on huono.

Kun otan metsästä, on velvollisuuteni myös antaa metsälle. Kesäasunnollamme kylvämme riistapellon vuosittain ja laitamme nuolukiviä maastoon. Telkän pöntöt huolletaan keväisin ja sorsan keinopesiä laitetaan tontin reunalla kulkevaan puroon. Kosteikko on suunnitteilla ja toivottavasti pian toteutuksessa.

Saaliin merkitys on vähentynyt kokemuksen myötä. Yhä useammin pyssyn lisäksi – tai jopa sijasta – mukaan tarttuu kamera. Yhä harvemmin peurajahtiin tulee reppujakkaraa mukaan, sillä koiranohjaajana pääsen tapahtumien ytimeen tarkkailemaan tilannetta passiringin sisälle. Koiran onnistunut työskentely tuottaa enemmän iloa kuin peuran kaataminen itse.

Juokseva dreeveri huomioliivi päällään.
Kontron kotialbumi.

Mikä tärkeintä: yhä merkittävämpää on luontoympäristön rauhoittava vaikutus hektisen arjen vastapainona. Luonnon äänet, tuoksut ja metsäneläinten tarkkailu saavat stressitason laskemaan. Riistanhoitotyö saa unohtamaan työkiireet.

Metsästyksen syvin olemus ei ole saaliin saaminen. Se on vain pieni osa kokonaisuutta, joka koostuu valtavasta määrästä eri arvoja. Jos pyrkisin tiivistämään oman metsästysharrastukseni syvimmän olemuksen yhteen virkkeeseen, kuuluisi se jotenkin näin: Metsä antaa ja metsä ottaa – omalla panoksellani olen osa tuota ekosysteemiä.

Valto Kontro
Kirjoittaja työskentelee Suomen riistakeskuksessa HTA-suunnittelijana