Siirry sisältöön

Intohimona kosteikot

Ojanpientareita pitkin, metsälampareiden äärellä, rantamaisemissa, pelloilla ja metsissä. Siellä olen viettänyt viimeiset reilu 10 vuotta elämästäni. Kuunnellut tarinoita, miltä maisema näytti vuosikymmeniä sitten, mitä ajatuksia on herännyt, kun on yritetty viljellä haastavia kohtia, seurattu luonnon kiertokulkua ja elämää.

Siitä se lähti pikkuhiljaa, työstä tuli rakas. Se jotenkin räjäytti tajunnan, kaivoi parhaimmat puoleni esiin, sai minut tekemään kaikkensa eteensä, kasvattamaan lapsenikin siihen. Ne kosteikot. Maailman rikkain luontotyyppi. Kaunis katsella, tekee mannaa sydämelle ja sielulle.

Nainen hymyilee kameralle. Taustalla kosteikko
Sorvalin kotialbumi

Maalla syntyneenä ja ikuisena ”heppatyttönä” luontosuhde syntyi jo pikkutyttönä, kettutytön kaltaiset oireet kasvoivat tietämättömyydestä, kuitenkin halusta olla osa luontoa ja tehdä oma osuutensa sen eteen. Aloittaessani työt kosteikkojen parissa puhuttiin maatalouden vesiensuojelukosteikoista, mitä siis maanviljelijät voivat tehdä ehkäistäkseen lisääntyvää vesistöjemme kuormitusta, ja riistakosteikoista, joilla ei ollut muuta virkaa kuin riistan houkuttelu. Vastakkainasettelu oli lähtökohta. Mutta minä pääsin pintaa syvemmälle. Ehkä se johtuu luonteestani, minulle on helppo puhua. Tai ehkä osaan vain kuunnella… Aloimme puhua ympäristöstä kokonaisuutena. Mitä saamme aikaiseksi, kun autamme luontoa palauttamalla kosteikkoja maisemaan. Lisäämme luonnon monimuotoisuuden mahdollisuuksia, luonnon rikkautta toimia sellaisena valtavana ekosysteeminä kuin se on.

Olin ajatellut metsästyksestä naiivisti, kuten ehkä nuorille naisille kuuluu. Perheessäni eikä lähisuvussani metsästetty. Serkku sen jotenkin vaivihkaa aloitti, mutta ei siitä puhuttu. Olivathan metsästäjät niitä ryyppääviä raakalaisia…

Kas, kosteikot opettivat tässäkin. Sain pikkuhiljaa työn kautta tutustua ihmisiin, joiden silmä huomaa ympäristössä pienenkin muutoksen. Joiden taidot sen näkemiseen, mitä me emme näe, ovat taianomaiset. ”Näetkö nämä jäljet, näitkö mikä tuolla meni, kuuletko tuon äänen?” En, en ja en. En ole osannut pysähtyä näkemään ja kuulemaan, mitä ympärilläni tapahtuu, kun ihmistoiminta lakkaa. En ennen kuin sain tavata ensimmäistä kertaa tiettyä ihmisryhmää; metsästäjiä. Niistä nuoruuden kiihkovuosien ”tappajista” kuoriutui mitä suurempia luonnonystäviä. He tarkkailevat luontoa ympäristönä, he huolehtivat elinympäristöjen pysyvyydestä, he vaalivat, ruokkivat, tarkkailevat, informoivat ja ojentavat auttavan kätensä loukkaantuneille. Tekevät työtä, jotta elinympäristöt pysyvät, riistakannat vahvistuvat ja voivat hyvin. Tuntevat lajit, niiden käyttäytymisen, lisääntymisen, elinympäristöt, tarpeet ja vaatimukset. Jää tällainen eläintyttö, kotieläintieteen maisteri kakkoseksi tässä tietämyksessä.

Kosteikkojen ja vesiensuojelun rinnalla pääsin työstämään arvostettua Wildlife estates -labelin hakemusta. Pedanttina luonteena hakemus tehtiin huolella, selvitin taustamateriaalin, tein havainnot maastossa, haastattelin paikallisia. ”Labelin” myötä avautui jälleen lisää uuden ihmeellisen maailman verhoa, mitä se riistanhoito todellisuudessa on. Se on edellä mainittujen asioiden lisäksi luonnon ja elämän kunnioittamista, rehellisyyttä, avuliaisuutta, lainkuuliaisuutta. Alkoi kyteä ajatus, olisiko se mahdollista minullekin?

Kajakin nokka kosteikolla
Sorvalin kotialbumi

Ajatuksesta meni vielä pari vuotta, rohkeuden keräämistä, tsemppausta ystäviltä, kunnes tuli päivä jolloin ilmoittauduin kurssille. Kurssin jälkeen suoritin onnistuneesti metsästäjätutkinnon. Tunne oli upea! Olin ottanut askelen kohti jotakin minulle niin tavoiteltavaa. Samaan aikaan riistakeskuksessa julkaistiin avoin paikka, kosteikkohanke. Voisiko olla minulle sopivampaa paikkaa? Tulin valituksi ja samana koronakeväänä perhekoirieni joukkoon muutti ajokoira Roope. Rakas perheenjäsen, joka on vienyt minut uuteen maailmaan. Meillä hurjana tavoitteena on pienpetopyynti, noviiseja molemmat, mutta ainahan se uusi juttu on jostakin aloitettava. Meitä sen saloihin ovat opastaneet upeat mentorini, metsästäjät. Pääsin metsästäjien joukkoon. Suureksi ihmeekseni, vastoin kaikkia ukkoutumisen ja sisäänpäin lämpiämisen pelkoja minut on otettu avosylin vastaan. Olen saanut uusia, mahtavia ja rakkaita ystäviä, ja tänä keväänä tulin valituksi paikallisen seuran koejäseneksi. Tämä on hatunnoston arvoinen paikka, muutinhan kyseiselle kylälle vasta vuosi sitten. Jälleen saan huomata, kuinka huomaavaisia, kotiseutu-uskollisia, luontoa rakastavia ihmisiä on, tässä, läsnä, yllättävän lähellä.

”Yhdistyksen tarkoituksena on — sekä harjoittaa niiden edellyttämää — luonnonsuojelua —.” Minun yhdistykseni. Minäkin olen nyt osana toteuttamassa tätä luonnon eteen tehtävää tärkeää työtä.

Kosteikoilla on nyt ja tulee aina olemaan ihan erityinen paikka sydämessäni ja tulen omalta osaltani viemään meidän metsästäjien tekemää elinympäristötyön viestiä eteenpäin. Aina. Enkä ikinä unohda niitä ensimmäisiä reissuja; ensimmäinen reissu ulkosaaristossa tarkkailemassa Wildlife estates-labelin kohdetta, ensimmäistä oikeaa verijälkeä koiran kanssa, ensimmäistä kertaa mukana sorsastuksessa, ensimmäistä kaurispukkikyttyytä, ensimmäistä peurakyttyytä. Ilman saaliita, mutta keskellä upeaa luontoa, kokemassa ja näkemässä.

 

Elina Sorvali

Kirjoittaja työskentelee Suomen riistakeskuksen SOTKA-hankkeessa suunnittelijana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>
Kommentointiohjeet