Suomen riistakeskuksen Oulun riistakeskusalueen riistasuunnittelijana hoen sanaa riista esimerkiksi puhelimessa esittäytyessäni tämän tästä. Ja vaikka tämä hieno suomenkielinen sana on tuttuakin tutumpi, tuntuu se toisinaan myös hieman vieraalta, ja olen koettanut pohtia, mistä tämä johtuu.
Riistallahan tarkoitetaan perinteisesti niitä eläinlajeja, joita on aikojen saatossa metsästetty hengenpitimiksi niiden lihan ja turkiksien vuoksi. Tämän vuoksi ero elintärkeiden riistalajien ja muiden lajien välillä on ollut selvä. Mutta se, mitkä eläinlajit mielletään riistaksi ja mitkä taas ei, vaihtelee maasta toiseen.
Englanninkielisissä maissa riistaan viitataan (hieman hämmentävästi) sanalla game. Näin ollen organisaatiomme nimi olisi itse asiassa suoraan englanniksi käännettynä Finnish Game Agency. Tämä kuitenkin saattaisi varsin helposti harhauttaa mielikuvat metsojen ja sorsien suunnalta helposti tikanheiton tai vaikkapa Angry Birdsin suuntaan. Mahdollisesti juuri tästä syystä Suomen riistakeskus onkin viralliselta englanninkieliseltä nimeltään Finnish Wildllife Agency. Sana wildlife viittaa riistaa laajemmin villieläimiin, ja olen todennut, että sen takia tämä nimi on itseasiassa kotimaista versiota aavistuksen parempi. Usein nimittäin unohtuu, että vastuisiimme kuuluvat riistalajien lisäksi myös niin sanotut rauhoittamattomat eläimet sekä pari haitallista vieraslajia. Ja tämän englanninkielisen tittelin alla tulevat katetuksi myös nämä kyseiset lajit; kaikki riistaeläimet ovat villieläimiä, mutta kaikki villieläimet eivät vastaavasti ole riistaa.
Muutoinkin sana wildlife tuntuu merkitykseltään istuvan hieman kotimaisia käännöksiään paremmin ainakin nykyiseen ajatusmaailmaani sekä työnkuvaani. Kieli kun on paljon muutakin kuin vain sanoja, ja se on suorassa yhteydessä myös maailmankuvaan ja ajatteluun. Omalla kohdallani se vinkkeli, josta maailmaa ja sen mukana luonnonkirjoa tätä nykyä ihmettelen, on vuosien kehitysprosessin tulos. Lähtökohtana on ollut nuorena alkanut eräharrastus ja kiinnostus riistaan, jotka toimivat myös tärkeänä sytykkeenä yläasteiässä heränneelle ajatukselle biologin ammatista. Mutta tunnustettakoon, että vähintään saman vahvuisena katalyyttinä ammattihaaveilleni toimivat television luontodokumentit ja niistä välittynyt (ja myöhemmin varsin yliromantisoiduksi osoittautunut) kuva Afrikan sademetsissä ja savanneilla suurnisäkkäiden parissa työskentelevistä tutkijoista.
Tuo ilmeisen sopivassa suhteessa realismia ja utopiaa yhdistänyt ajatus (taikka paremminkin haave) piti pintansa lukiovuosien ajan ja kantoi siten, että selvitin tieni yliopistoon biologian opintojen pariin, vaikka ovet aukenivat myös muille aloille.
Opiskeluvuodet olivat kaiken kaikkiaan hyvin antoista aikaa, ja muistelen niitä lämmöllä. Omaksi onnekseni opintoihin sisältyi minun yliopistoaikani vielä laajaa ja perinpohjaista eläinten ja kasvien lajintuntemuksen opiskelua sekä luokkahuoneessa että maastossa. Tämä yhdessä ekologian perussääntöihin perehtymisen myötä avarsi suuresti luonnon monimuotoisuuden ja sen erilaisten ja usein varsin monimutkaisten prosessien ymmärtämistä. Ilmaisuiltaan hövelimpi ihminen voisi luonnehtia kokemusta jopa tajunnanräjäyttäväksi. Lisäoppia ja -kokemusta hankittiin myös vapaa-ajalla, jolloin usein tuuletimme yhdessä saman innostuksen jakaneiden opiskelukavereideni kanssa luentosaleissa pölyttyneitä päitämme Perämeren rannoilla niiden (ainakin minulle valtaosin ennestään vierasta) linnustoa opetellen.
Vastoin ennakoimaani minusta ei kuitenkaan koskaan tullut maastobiologia, vaan jotain ihan muuta. Vaikka opintojeni alkuvaiheessa koin suorastaan kauhua laboratoriotöitä ja molekyylimenetelmiä kohtaan, päädyin tekemään pro gradu- tutkielmani Suomen hirvikannan perinnöllisestä monimuotoisuudesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Tähän johti vastikään käynnistetyllä molekyyliekologian kurssilla saatu oivallus siitä, että eläinten perimää eli DNA:ta tutkimalla on mahdollista saada irti lajista kuin lajista uskomaton määrä tietoa niiden kantojen menneisyydestä, nykytilasta ja myös tulevaisuudesta. Tutkimus ja etenkin siinä saadut tulokset vievät mukanaan ja aiheen parissa työskennellessä vierähti lopulta useampi vuosi lopputuloksenaan kokonainen väitöskirja hirven genetiikasta.
Noin puolitoista vuotta väitöskirjani valmistumisen jälkeen huomasin omalta kantiltani onnellisten sattumien kautta istuvani Suomen riistakeskuksen aluetoimistolla; ensin sijaisena ja suhteellisen pian ihan vakinaisena riistasuunnittelijana. Työ ei edelleenkään ollut sitä, mitä nuorempana olin Avaran luonnon ääressä kuvitellut, mutta jo toisen kerran peräkkäin sain todeta mukavuusalueiden ulkopuolelle joutumisen hyvät puolet. Vielä opintovuosina en nimittäin ollut osannut olla kiinnostunut ympäristö- ja luonnonvara-alan hallinnosta ja lainsäädännöstä, mutta nyt ne ovat arkityöni keskeisintä sisältöä ja erittäin mielenkiintoista sellaista. Erityisenä valtakunnallisena vastuualueenani ovat rauhoittamattomien lintujen poikkeusluvat, joten työkuvani täyttää ennen kaikkea se wildlife, ei pelkkä riista. Ja muutenkin se mahdollinen mielessä joskus nuorena ollut raja riistalajien muiden elikoiden välillä mielessä on aikaa sitten sumentunut häviten lopulta kokonaan: riistalajit ovat muiden lajien ohella osa samaa eliöyhteisöä, jossa kaikki vaikuttavat toisiinsa joko suoraan tai epäsuoraan. Mutta vaikka tämän oivalluksen myötä riista joskus tuntuu hieman sanana jäävän suuhun pyörimään, varsinainen riistan maku on edelleen maukas, ja olennainen motivaattori niin töissä kuin vapaa-ajallakin.
Veli-Matti Kangas
Kirjoittaja työskentelee Oulun alueen riistasuunnittelijana