Siirry sisältöön

Luonnonlapsesta riista-ammattilaiseksi

Vaikea kirjoittaa – vaikea aloittaa edes, sillä riista ja metsästys on niin iso osa elämääni, että sitä on työlästä erotella minusta, analysoida tai ajatella vain harrastukseksi. Tämän kirjoittaminen tuntuu vähän kuin pitäisi kääntää sisuksensa päivänvaloon kaikkien nähtäville.

Oranssiin pukeutuneita ihmisiä ja koira hirvenkaadolla.
Kuva Toni Hemminki.

Syksyllä tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä, kun suoritin metsästyskortin. Olimme juuri muuttaneet puolisoni kanssa yhteen. Hänen sukunsa metsästää, joten kaukaa viisaana hän kannusti minut suorittamaan metsästyskortin. Jokunen vuosi vielä kului, että hain ja pääsin metsästysseuraan – kunhan ensin olimme säädyllisesti naimisissa – aika oli toinen silloin. Nyt olen toiminut jo kahdeksan vuotta Kuutsalon Erämiehet ry:n sihteerinä ja hallituksen varajäsenenä.

En ehkä ole todennäköisin metsästäjä. Kaupunkilaisperhe keskellä Helsinkiä, luonnonlapsi kivitalon neljännestä kerroksesta, kilpikonna, miljoonakaloja, kani, marsut, hiiriä, sauvasirkkoja, etanoita, kotiloita, ahven akvaariossa. Lähetettiinhän minut kyllä aina toviksi kesäisin maalle sukulaisiin tai tuttaviin – kissoja, lehmiä, jouhimatoja, haukia, lumpeenkukkia. Joskus yritettiin kimalaisia, kaloja ja sudenkorentoja omatekoisella jousipyssyllä – en ole kauhean ylpeä – onneksi ei juuri osuttu… Arkiluontoa olivat kuitenkin iltakävelyt vanhempien kanssa ja soutuvene kaupungissa, puistot ja koulunpiha. Vanhempien valokuvausharrastus ja kiinnostus luontoon, sen muotoihin, väreihin ja ilmiöihin kasvattivat kuitenkin.

Kaikki mahdolliset luonto- ja tiededokumentit, erätarinat ja seikkailut luonnon armoilla kiinnostivat. Kun ”kiertävä kattilanpaikkaaja Timothy ja hänen koiransa Minäpoika” söivät kanipataa, kaipasin nummille, samalle nuotiolle. Olisin halunnut päästä maistamaan, kun Asterixin heimo paistoi juhlailtana villisikaa. Viihdyin hyvin ja uppouduin syvälle kirjojen maailmaan. Erä- ja selviytymistaitojen kaipuu sai minut pikkutyttönä liittymään partioon ja sieltä tuli tärkeä nuoruuden kaveriporukka, jonka kanssa sitten teini-iässä vietimme lähes kaikki viikonloput metsässä – tuleva puolisoni löytyi samasta kaveriporukasta, joka arvosti luonnossa selviytymistä mahdollisimman yksinkertaisilla välineillä.

Ennen minun aikaani edesmennyt isänisä kulki metsällä rajan taakse jääneessä Karjalassa, joten metsästys oli mielestäni tavallinen asia, ruuan hankkimista, vaikka ei lapsuudessa koskettanut minua konkreettisesti. Kiinnostus luontoon ja eräelämään oli syvällä minussa, selviytyminen luonnon armoilla kiehtoi. Eräretkemme perheen kanssa lapsuudessa eivät olleet suuria seikkailuja tiettömillä taipaleilla, mutta ne ovat tärkeitä, turvallisia vierailuita vuokramökille, tuttavien luo, sukulaisiin, jopa muutama telttaretki pohjoiseen Ounasjokivarteen, jossa riemukseni paistoimme joen antimia nuotiolla.

Omat lapset – ensimmäiset metsäretket rintarepussa ja pulkassa. Ja kun jalat vähän kantoivat, eväsnuotiolle niin kauas kuin suinkin jaksoivat – ainakin sadan metrin päähän mökkipihasta. Myöhemmin retket ovat pidentyneet ja metsästyskortit suoritettu. Tytöt suostuvat vieläkin mukaan, nyt jo hieman kauemmas mökkipihasta.

Kaksi tyttöä ja koiraa nuotiolla.
Laukkasen kotialbumi.

Edelleen eräretkemme ovat aika kotikutoisia, tämänhetkisessä lähiluonnossa, Kotkan saariston karu luonto, marjat, sienet, kalat, silloin tällöin metsänriistaa. Vaikka emme lähde kauas, lähdemme aina. Kolmen mäyräkoiran kanssa kuljemme kyyhkyjahdin alusta vesilintujen kautta pienpetoihin, jäniksiin ja hirvi- ja kaurisjahtiin. Lumitilanne saattaa vähän hidastaa mäyräkoiria, eikä niitä voi päästää ajoon silloinkaan, kun hanki niitä kantaa, mutta ei kantaisi saaliseläintä. Minulle on äärimmäisen tärkeää tehdä asiat niin, ettei saaliseläin siitä kärsi.

Ensimmäisen hirvenvasani sain viime kaudella omilta mäyräkoirilta. Saaliini oli syksyn ensimmäinen ja meni kokonaisuudessaan peijaissoppaan ja peijaisjuhlan arpajaisiin, mutta tuntui hienolta olla osallisena yhteisen perinteen ylläpitoa. Vaikka saalis tuntui hienolta, vihlaisi onnistunut riistalaukaus sydäntä, ei voi kevyesti ohittaa asiaa, että vie jonkin elävän hengen.

Lähdin aikanaan opiskelemaan biologiaa, ajatuksenani pelastaa maailma – se ei ole vielä aivan toteutunut – mutta biologian opinnot antoivat tärkeän pohjan maailmankäsitykselleni ja tekivät luonnossa liikkumisesta entistä antoisampaa ja halun oppia yhä lisää. Opinnoissa suuntauduin minulle rakkaaseen eläintieteeseen ja jatkoin riistaeläintieteen opintojen parissa, sillä ne tuntuivat konkreettisemmalta kuin mikään muu.

Riistaeläintieteen opinnot johtivat mutkien kautta minut ensin Helsingin rhy;n toiminnanohjaajaksi 2013, ja toiminnanohjaajuuden ohella riistakeskuksen asiakaspalveluun 2015. Vuoden 2021 lopulla siirryin riistakeskuksen rhy-koordinaattoriksi.

Muistan opiskeluaikanani lueskelleeni Metsästäjä-lehteä ja miettineeni, että olisipa hienoa olla sellaisessa asemassa, että pyydettäisi kirjoittamaan tähän lehteen. Enpä osannut uneksiakaan, minne polkuni vie ja että joskus työskentelisin riistakeskuksessa ja – no, joutuisin silloin tällöin Metsästäjään kirjoittelemaan.

 

Paula Laukkanen

Kirjoittaja työskentelee Suomen riistakeskuksella rhy-koordinaattorina

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>
Kommentointiohjeet