Siirry sisältöön

Petopolitiikka kustannuspaineissa

Suurpetopolitiikka eli karhun, suden, ilveksen ja ahman kannanhoito on viime aikoina puhuttanut runsaasti joka puolella Suomea. Suomen riistakeskuksen johtaja Reijo Orava tuo keskusteluun myös suurpedoista aiheutuvat kustannukset, jotka yhteiskunnan olisi pystyttävä kattamaan valtiontalouden kustannusleikkauksista huolimatta. Kirjoitus on aiemmin tällä viikolla julkaistu Riistan vuoksi -lehden pääkirjoituksena.

Laaja yhteisymmärrys nyt tarpeen

Suurpetokantojemme kasvun aiheuttamat kustannuspaineet ovat jääneet petokeskustelussa vähälle huomiolle.

Suurpetovahinkojen korvausmäärät lähestyvät uhkaavasti 10 miljoonan euron rajaa. Erityisesti ahmavahingoista porotalouden harjoittajille maksetut korvaukset ovat kasvaneet viime vuosina räjähdysmäisesti. Vahingon kärsijöille maksettavat korvaukset viipyvät, joskin ne on toistaiseksi pystytty kattamaan valtion lisäbudjeteilla.

Suurpetokantojen seuranta, kannanarvioinnit ja välttämätön tutkimus sekä niiden laatu kärsivät jo nyt resurssipulasta. Riistantutkimus on fuusioitumassa suurempaan tutkimuslaitoskokonaisuuteen, Luonnonvarakeskukseen. Säilyvätkö resurssit edes nykytasolla?

Ilveksen jälkiä.

Yhä kasvava osa Suomen riistakeskuksen työstä ja kustannuksista kuluu suurpetopolitiikan ja poikkeuslupahallinnon hoitoon. Riistahallinnon maksumiehet ovat ilmaisseet tästä tyytymättömyytensä. Suurpedot ovat laajempi yhteiskunnallinen kysymys. Metsästäjien kysymys kuuluukin: Voiko heidän maksamansa riistanhoitomaksu olla ainoa hallinnon kulujen kattaja?

Susikannan hoitosuunnitelmaa uusitaan. Päättyneen suurpetopolitiikan evaluointityön perusteella on selvää, että uudessa hoitosuunnitelmassa susikannan hoidon on perustuttava susialueiden asukkaiden hyväksyntään ja myötävaikutukseen. Vahingot on korvattava ja haitat kompensoitava. Tarvitaan parempaa viestintää, riistahallinnon ja tutkimuksen tiiviimpää läsnäoloa susireviireillä. Susien suojelusta on oltava myös konkreettista hyötyä. Susille olisi luotava positiivista arvoa kannustein esimerkiksi luonnonarvokaupan periaatteilla. Saavuttavatko nämä asiatuntijatyössä esiin nostetut ajatukset hyväksyntää yhteiskunnassa ja sen päätöksentekijöissä? Ja mistä saadaan rahoitus kaikelle julkishallinnon leikkauspaineissa?

Karhun jälkiä.

Suomalainen suurpetopolitiikka on tähdännyt tähän asti lähes yksinomaan suojelutavoitteiden saavuttamiseen. Suurpetokantojen on toivottu runsastuvan ja levittäytyvän uusille alueille ja kansalaisilta on toivottu tähän hyväksyntää ja ymmärrystä. Sosiaalisen kestävyyden aliarvioinnin lisäksi hoitosuunnitelmista on puuttunut riittävä suurpetopolitiikan taloudellisten vaikutusten arviointi.

Suomen suurpetopolitiikassa on saavutettu piste, jossa kantojen jatkuva kasvattaminen ei voi enää olla ainoa tavoite. Kasvavat kannat aiheuttavat lisääntyviä sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, joiden hoitamiseksi tarvitaan nyt laaja yhteiskunnallinen yhteisymmärrys. Petokantoja on hoidon kestävyyden turvaamiseksi voitava säädellä riittävällä kannanhoidollisella metsästyksellä.

Petokantojen hoitosuunnitelmien taakse tarvitaan nyt koko yhteiskunta. Kantojen hoidon tavoitteet ja taso on sovittava parlamentaarisesti ja sen jälkeen varattava niiden toteuttamiseen riittävät resurssit. Nykymenon jatkuessa on suuri vaara, että Suomi epäonnistuu kansainvälisten petovastuidensa hoidossa.

5 kommenttia artikkeliin ”Petopolitiikka kustannuspaineissa

  1. Heikki Lehtonen

    Myös suojelupuolen olisi kannettava vastuuta petovahingoista. Onhan käsittämätöntä, että paikalliset ihmiset ja metsästäjät joutuvat kantamaan suurimman vastuun kustannuksista, jotka aiheutuvat ylimitoitetusta suojelutoiminnasta. Karhukannan säätely on osoittautunut toimivaksi ja tämän mallin mukaista kannan määrän rajoittamista tulisi toteuttaa myös muiden suurpetojen suhteen.

  2. Lauri Ilovaara

    Selvää on että suurpetopolitiikka ei ole vielä löytänyt toimivaa tietä. Mitenkään ei ole järkevää että näin suuria summia menee petovahinkojen korvaamiseen. Myöskään tekniikka ei ole vielä kehittynyt riittävästi, koiria ei ole pystytty suojaamaan, kuten ei aina kotieläimiäkään. Löysemmäksi on siis lupapolitiikkaa muutettava, mutta tietysti tämänkään hyväksyminen ei tee vielä asioista ongelmatonta, kun susia ja muita kuitenkin on kohtuullisia määriä maahamme jäätävä. Poistettavien valinta vaatii paljon tietoa ja järjestelyä sekä taitavia pyytäjiä. Toisaalta on totta että kovin suuria resursseja ei pelkästään suurpetojen tutkimiseen ja kannanseurantaan sopisi nykytilanteessa käyttää. Oikeasti haastava tilanne siis. Mutta kyllä suojelupuolella saataisiin myös tulla mukaan talkoisiin, vähintään myöntyväisemmällä suhtautumisella ongelmallisten yksilöiden poistamiseen. Ja tosiaan sosiaalinen kestävyys on otettava huomioon tasavertaisena tavoitteena ekologiseen verrattuna, nykytilanne on toimimaton.

    Hiukan laajemmin asiaa katsottaessa voidaan tuumia samanlaista toimimattomuutta olevan myös muissa asioissa. Esimerkiksi metsätaloudessa on ollut muodissa samanlainen yhden tavoitteen ajaminen kuin sudensuojelussa, ainoastaan puuntuotannon kasvu on ollut tärkeä päämäärä, sivuun on jäänyt ihmisten halu kauniiseen elinympäristöön ja ulkoilumaastoihin. Suojelupuolellakin pikkuisen liikaa siinä asiassa juututtu ekologiseen puoleen, yksittäisten lajien säilymiseen, ja unohdettu että pääasia olisi turveta ihmisille riittävästi kauniita ja monipuolisia ulkoilumaastoja, siinä samassa hoituisi eri lajienkin suojelu suurelta osin.

  3. Tiltu Nurminen

    Luonnonarvokauppa ei toimi susireviireillä, jotka sijaitsevat asutuilla seuduilla. Sudesta ei voi väkisin keksiä hyötyarvoja alueilla, joissa on jatkuvasti mahdollisuus yhteentörmäyksiin petolauman kanssa koulutiellä, koiralenkillä tai virkistäytyessään luonnon keskellä lähimetsissä. Kuka myisi oman tai lastensa turvallisuuden rahasta!

    Missään tapauksessa susia ei voida alkaa entisestään kesyttämään esimerkiksi haaskaruokinnalla, joka on edesvastuutonta toimintaa. Hyötynäkökulma jää silloin vain muutaman luontokuvausyrittäjän osalle ja kaikki ympäristön asukkaat saavat haitat niskoilleen. Samalla se on epäeettistä puuttumista luonnon eläinten luonnolliseen elämään ja kuuluu paremminkin eläintarhojen toimintaan.

    Villieläinten kesyyntyminen muutenkin on arveluttava kehityssuunta. Miksi tavoitellaan petojen asettumista asutuille alueille, kun tiedetään että susien luontainen elinympäristö on erämaa kaukana ihmisistä? Ihmisiä pyritään siedättämään petojen läsnäoloon, vaikka siitä ei ole hyötyä edes sudelle itselleen. Se risteytyy väistämättä koirien kanssa ennemmin tai myöhemmin.

    Miksi halutaan kontrolloida susikantaa ja omistaa nimenomaan Suomessa näitä maailmanlaajuisesti elinvoimaisen lajin yksilöitä, joille tilaa ja elinrauhaa riittää yllin kyllin Venäjän ja Kanadan valtavissa erämaissa?

    Meidän sata tai pari sataa suttamme on vain pieni reunaesiintymä Venäjän 50 000 suden populaatiossa – koko nykyinen suojeluinnostus perustuu todellisuudenvastaiseen näkemykseen lajin uhanalaisuudesta. Olisi aika ottaa järki käteen ja lopettaa voimavarojen ja rahan haaskaus näin keinotekoisen ongelman ympärillä.

    Ehkäpä susikonfliktit ratkeaisivat nopeastikin jos asuinalueilla pyörivät ja koiria saalistavat yksilöt / laumat poistettaisiin tehokkaasti ja jätettäisiin loput yksilöt rauhaan ilman ihmisen aiheuttamaa häirintää pannoituksineen ja haaskaruokintoineen.

  4. Jaakko Ojaniemi

    Olen metsästäjä, mutta olen eri mieltä.

    Mielestäni metästäjien ja metsästäjäjärjestöjen ei pitäisi puuttua petokeskusteluun tai sitten muuttaa keskustelusävyään huomattavasti varovaisemmaksi. Se antaa väärän signaalin niin suojelijoille kuin muillekin. Kun metästäjät ottavat kantaa petoasioihin, sen sävy on melkein aina se, että petokantoja pitää harventaa, että saataisiin lisää metsästettävää. Ja se on väärä signaali, vaikka näinhän usein asia todellisuudessa on.

    Koira-asiat ovat vaikeita. Jos metsään mennään koiran kanssa, niin siellä ollaan luonnon säätelemillä ehdoilla. On kauhea asia, jos susi vie koiran. Siitä huolimatta metsässä olessaan metsästäjä on koiransa kanssa suden reviirillä. Taajamissa asia on aivan eri.

    Jos rajan toisella puolella on 50 000 sutta, niin on kyllä erikoista, että me ei pärjätäparin sadan suden kanssa.

    Ja poronhoidolta on mennyt jo ajat sitten luotto pois. Poroja kuolee aivan yhtä paljon uusiin, keinoruokinnan aiheuttamiin tauteihin kuin petojen ruuaksi. Kun poroja ruokitaan metsiin, syntyy sinne kelkan ajouria, joita pitkin petojen on helppo saalistaa. Ja toisaalta pedot ovat oppineet, että missä kelkan jälki metsässä löytyy ja kuiva heinä haisee, siellä on porojakin.

  5. Mika Kivilähde

    Asun itse susien paluumuuton kohteena olevassa Lounais-Suomessa, jossa susikeskustelu käy kuumana. Pelko on kova, vaikka useimpien kohtaamiset ovat rajoittuneet jälkien näkemiseen.

    Yksi asia kuitenkin on jäänyt ihmetyttämään susihysteriassa; miksi yritetään hoitaa vain “oireita”, kun itse “sairaus” jää taustalle vaille tutkimusta? Tällä tarkoitan ratkaisujen etsimistä siihen, miten susikantojen ohjaamista pois ruuhka-Suomesta voitaisiin edistää. Riittävästi tutkimustietoa esimerkiksi suden ja valkohäntäpeurakantojen välisestä yhteydestä ei ole. Suomen riistakeskus ja Metsästäjien keskusjärjestö välttelevät tietoisesti aihetta peläten suuren yleisön suhtautumisen muuttuvan negatiiviseksi tärkeää riistaeläintä kohtaan, jolloin valkohäntäpeurojen kantojen alentamista tai jopa kyseisen vieraslajin hävittämistä Suomesta voitaisiin alkaa vaatia.

    Valkohäntäpeuran kannat ovatkin päässeet kasvamaan ylitiheiksi jo monissa riistanhoitopiireissä. Tämä johtuu liiallisesta ruokinnasta, jota maaseudun vanhenevat isännät suorittavat harrastuksenaan. Metsälle näistä “hyväntekijöistä” ei enää monestikaan ole, joten kannanhoito on vain kasvusta huolehtimista. Isännät jopa kilpailevat siitä kuka isoimman tokan on saanut riistakamerallaan kuvattua. Ruokintapaikat on perustettu huonojalkaiselle sopivasti omien tilusten nurkille tai kylätien varteen, joka talvellakin pysyy aurattuna. Olen törmännyt jopa alle sadan metrin päähän vilkaasta valtatiestä perustettuihin ruokintapisteisiin. On selvää, että liikenteelle aiheutuu huomattavia riskejä tällaisesta toiminnasta. Ruokinnat keräävät suuria peuralaumoja, jotka taas houkuttavat susia helpon saaliin toivossa. Peurat ovat jo tottuneita ihmisiin ja pakenevat susia asutuksen läheisyyteen ja jopa pihoille.

    Vaikka 2012 valmistuneessa Kansallisessa vieraslajistrategiassa valkohäntäpeura listattiin “tarkkailtavaksi tai paikallisesti haitalliseksi” vieraslajiksi, ei ole realistista että se koskaan kokonaan lajistostamme enää poistuisi. Kuitenkin olisi kohtuullista, että ruokinta olisi luvanvaraista. Näin saataisiin ohjattua kantaa pois asutusten läheisyydestä. Samalla kohtaamiset peuroja saalistavien susien kanssa vähenisivät.

    Onko siis syypää susihysteriaan sittenkään sen seuraus vai sen alkuperäinen aiheuttaja – ihminen itse?

Kommentointi on suljettu.