Metsästäjien ja suojelijoiden yhteistyö, utopiaako?

Suurpedot jakavat suomalaisia kahteen leiriin. Monet muutkin riista-asiat ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä. Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava muistuttaa, ettei riistapolitiikka kuulu ainoastaan metsästäjille.

Ei vain mustavalkoista

Kitkerä heittely leimaa usein julkisuudessa esitettyjä puheenvuoroja metsästäjien ja luonnonsuojelijoiden välillä. Suuri yleisö kuvittelee, että minkäänlaiselle yhteistyölle ei ole mahdollisuuksia. Ilmeisesti moni myös osapuolten sisällä ajattelee niin. Mutta onko näin?

Luonnonsuojelutyö on nykyään usein kokouksissa istumista, mutta kirjoittaja viihtyy metsissä ja soilla Suomen eri kolkissa, kuten kuvassa Keuruun Lempaatsuolla. Kuva: Jaana Sulkava

Kun noin seitsemän vuotta sitten aloitin Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtajan tehtävässä, kartoitin myös tätä asiaa. Luonnonsuojeluliiton jäsenkunnassa on huomattava määrä metsästäjiä ja silloisessa hallituksessa istui myös yksi Suomen viimeisiä ammattimetsästäjiä, riekon ansapyytäjä Lapista. Samaan aikaan tunsin lukemattomia metsästäviä ihmisiä, jotka olivat mieleltään luonnonsuojelijoita. Kuitenkin samaan aikaan – nimeltä mainitsemattomilla tahoilla – alkanut kampanjointi suurpetohysterian luomiseksi vei keskustelua kohti yhä polarisoituneempaa asetelmaa.

Silti julkisuuden takana tehtiin hyvää ja rakentavaa yhteistyötä. Silloinen Metsästäjäin keskusjärjestö oli aktiivinen osapuoli vetämässäni METSO-yhteistoimintaverkostossa, joka keskittyi kuukkelimetsien suojelun tehostamiseen. Tulokset ylittivät odotukset moninkertaisesti. Syntyi yli 1 000 hehtaaria suojelualueita yksityismetsiin ja jokaisessa maanomistaja sai itse valita, haluaako pitää alueella metsästysoikeudet ennallaan vai ei.

Kuukkeli-hankkeessa huomasimme, että lajin vaatimukset ovat yhtenevät parhaiden kanalintujen poikueympäristöjen kanssa. Paljastettakoon nyt hankkeen jo päätyttyä, että Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja kirjoitti ensimmäisen tekstiversion Suomen riistakeskuksen Riistaa reunoilta -hankkeen hakemukseen. Olin myös koko ajan hankkeessa aktiivisena mukana. Lopputulos siinäkin oli jopa odotuksia parempi: erinomainen ohje reunavyöhykkeiden riistaa ja muuta luontoa hyödyttävään hoitoon.

Ja jatkoa seurasi. Reunavyöhykkeet ja kanalintuympäristöjen hoito-ohjeet saatiin yhteistyössä Tapion juuri valmistumassa oleviin metsänhoitosuosituksiin. Erillinen riistaelinympäristöjen hoito-ohje on jopa erittäin hyvä.

Elinympäristöt yhteinen intressi

Hyvin toimivat suhteet ja asioita eteenpäin vievä yhteistyö eivät ole juuri koskaan sattumaa. On tehtävä valintoja. Aikanaan valitsin ja aktiivisesti toin esille elinympäristönäkökulman, joka on ratkaiseva aivan kaikkien riistalajien ja myös metsästysmahdollisuuksien kannalta. Se toimi. Valitettavasti kaikki eivät ole tehneet yhteistyötä parantavia valintoja.

Sulkavan havaintovihko -blogissa kirjoittaja tarkastelee ajankohtaisia luonnonilmiöitä ja pohtii niiden taustoja.

Ymmärrän hyvin, että metsästäjäkin haluaa mennä hienoon metsään jahtireissulleen. Kukapa haluaisi rämpiä ojitusmätästetyillä entisillä soilla, hirveissä taimikonpusikoissa ja avohakkuilla. Eikä niillä viihdy hirveä lukuun ottamatta juuri riistakaan. Rakentava ratkaisu olisi vaikuttaa metsänhoitotapoihin ja luoda myös metsästykseen hyvin soveltuvia monikäyttömetsiä. Uuden metsälain myötä tähän olisi aivan kelpo mahdollisuudet. Mutta uskallusta on puuttunut.

Kun ei uskallettu haastaa metsätaloutta, haastettiin heikompi. Metsästäjätahot kokosivat voimansa, jotta pääsisivät metsästämään yhä vapaammin vähille suojelualueille. Ja onnistuivat kohtuullisesti. Mutta yhteistyötä ja luottamusta metsästäjien ja luonnonsuojelijoiden välillä manööveri ei ole lisännyt, päinvastoin.

Ristiriitoja riistaneuvostossa

Kolme vuotta sitten alkoi uusi aikakausi: pääsin ensimmäiseen valtakunnalliseen riistaneuvostoon ensimmäisenä ja ainoana luonnonsuojelujärjestön edustajana. Odotukset olivat korkealla. Nyt olisi vaikutusvaltainen yhteistyön kehittämiseen pystyvä organisaatio. Mutta kuinka kävikään. Riistaneuvosto ei ole toistaiseksi kiinnostunut elinympäristöasioista juuri lainkaan. Keskeisiä puheenaiheita ovat olleet milloin minkäkin petoeläimen tai niin kutsutun haittaeläinlajin näennäinen haitallisuus ja vähentämisen tarve. Tutkimustieto on liian usein korvautunut peloilla, luuloilla ja tarpeella kumarrella eri intressitahojen suuntaan.

Ristiriitoja nostavaa puhetta ei ole riistaneuvostossa voitu välttää – puolin tai toisin. En usko, että kovin suuri osa metsästäjistä oikeasti haluaisi aloittaa hylkeen kuuttien tappamisen merijäillä. Entä moniko laskee ilveksen syömän metsäkauriin lihan kilohintaa ja ajattelee sen olevan poissa omasta lompakostaan? Eivätkä useimmat tuntemani metsästäjät oikeasti pelkää ahmaa tai kuvittele, että kanahaukkoja tappamalla kanalinnut lisääntyisivät huimasti. Silti tällaiset puheet ja niihin väistämättä tulevat vastapuheet ja eriävät mielipiteet ovat vieneet kohtuuttoman suuren osan riistaneuvoston kolmivuotiskaudesta.

Jos yhteistyötä halutaan, sitä voidaan tehdä. Mutta on myös helppo kärjistää asenteita. Luottamusta ei voi rakentaa ilman yhteistyötä ja ilman luottamusta asioilla on tapana kärjistyä lisää.

Alueellinen yhteistyö avainasemassa

Susikannan hoitosuunnitelman tekeminen on todellinen testi. Se voisi olla mahdollisuus päästä juoksuhaudoista, jonne suurpetokeskustelu on juuttunut. Mutta syvällä ollaan. Asiallista suurpetokeskustelua, luottamuksesta puhumattakaan, ei ole enää vuosiin ollut olemassakaan. Kun viimeksi puhuin riistapäivillä pedoista, tuli läpsyjä välittömästi molemmille poskille. Keskitietä ei enää ole. Miten rakentaa tasapainoinen hoitosuunnitelma, johon sitoudutaan ja jonka toteutumisesta halutaan pitää kiinni, jos jokainen hyväksyy vain oman mielipiteensä?

Petokeskustelussa, jos jossakin, olisi aika keskittyä asiaan. Pelottelun ja uhkakuvien sijaan tarvitaan yhteistyön ja luottamuksen rakentamista. Sitä on tehtävä eniten alueellisesti, siellä missä ongelmat kärjistyvät. Maakuntalehtien palstoilta ei räväkkyyttä puutu. Populistit hyötyvät vastakkainasettelusta, mutta riista tai erilaiset luontoon keskittyvät harrastusmahdollisuudet eivät.

Jos riista- ja luonnonsuojeluväen yhteistyötä halutaan kehittää, ovat alueelliset riistaneuvostot yksi välttämätön kohtaamispaikka. Erilaiset mielipiteet vievät asioita eteenpäin ja istuminen yhteisiin pöytiin karsii kärkevimpiä kommentteja. Alueneuvostojen ainoastaan riistaväelle avoimet ovet kertovat karusti, että halua yhteistyöhön puuttuu muualta kuin luonnonsuojeluväestä.

6 kommenttia artikkeliin ”Metsästäjien ja suojelijoiden yhteistyö, utopiaako?”

  1. Pekka Salomäki

    Olipahan taas yksipuolista loanheittoa iso osa tekstistä. Halua yhteistyöhän luontoväellä voi olla, mutta ei järkeä. Suuri osa em. henkilöistä on täysin vieraantunut luonnosta. Pitkospuita lintutorniin meno ei ole luonnossa oloa. Se on omin varoin luonnossa oloa, omissa oloissaan missä korvessa tahansa. Luontoväelle pitää aina rakentaa kalliit puitteet, ja luoda aluelle jokin status, että muka voisi ”nauttia” luonnosta.
    Suurpedoista viisastellaan eniten sieltä, missä niistä ei ole ongelmaa. Suurin osa netin innokkaimmista suden totaalisuojelijoista ei käy metsässä, eikä omista karjaa ym hyötyeläintä. Kyllä se päätäntävalta pitä olla siellä, missä ja kellä niitä ongelmia on. Uusi sudenhoitosuunnitelma on ennaltaan päätetty nimellinen kuuleminen. Sutta on Riistakeskuksen mukaan vaan siedättävä ja piste, pulinat pois. Tätä kautta alkaa uusi kansalaissota, tällä kertaa susisota. Maatalousyrittäjät, eräkoirilla metsästävät, ja ongelma-alueiden lapsiperheet vastaan virkavalta ja muutama käräytyksiä tekevä kunniallinen aivopesty toisinajatteljia. Laki on kyllä ensin mainittujen puolella, Suomessa vaan virkavalta ja Riistakeskus pyrkii käyttämään meille nykypäivänä vierasta omaa lakiaan, jossa uhkailu ja pakkokeinot saa nöyrän kansan hiljaiseksi. Mitä tulee mieleen… ei kovin hyvää historiaa ja tämän päivän sortomaita ajatellen.
    Susi ei ole uhanlainen, luokituksia ei voi perustella ihmisten piirtämien rajojen mukaan, koska eläimet eivät niitä tunne. Meidän sutemme ja seassa olevat epäpuhtaat koirasekoitukset ovat Venäjän monikymmentuhantisen populaation läntistä reunaa. Uhanalaisuudesta ei siis ole kyse, vaan ihmisen luomasta lainsäädännöllisestä kuvasta, eri tarkoitusperien monista eri syistä ajamiseksi.
    Ainut toimiva ratkaisu suden sietämiseksi on sallia ilman mitään lupia mahdollisuus aina ampua susi, kun se uhkaa ihmisen omaisuutta, tai tulee tämän pihaan. Sen enempää miettimättä montako laumaa tai lisääntyvää paria juuri tällä hetkellä Suomi nimisessä valtakunnassa on. Näin susi ei Suomestakaan lopu, vaan saavuttaa hyväksynnän, se aristuu ja on piankin taas ihan oikea arka uljas viilisusi.

    Itse olen mieleltäni luonnosuojelija ja tunnen paljon metsästäjiä, jotka ovat luonnonsuojeljoita isolla ällällä. Luonnonsuojelua ei ole kotona asioiden hirvittely netin kautta, ja yhtyminen yksipuoliseen mustamaalaavaan propangandaan, jota luontojärjestöt harrastavat aktiivisesti. Metsästäjiä on moneen lähtöön, yhtä moneen kuin em. väellä joilla ei ole mitään tekemistä järjen ja luonnon kanssa.
    Nk. luontoväki ei ymmärrä mitä metsästys on. Käsitys että metsälle mennessä aina ammutaan jotain, on mennyttä aikaa. Iso osa on koirien treenamista, niille elämyksien antoa ikiaikaisessa ympäristössään, huolehtimista ikiaikaisesta eräkulttuuristamme, johon koirilla metsästäminen merkittävästi kuuluu ja sen säilymisestä. Varsinkin omat kotimaiset koirarotumme, joista moni on suoraan luonnonkannasta talteen kerättyinä omaa elävää historiaamme. Ne ovat muovautuneet omaan muotoonsa esi- isiemme vaellusten myötä, siten ne edustavat hienoimmalla tavalla siis meitä itseämme!

    Aloituspäivien sorsa- ja kyyhkyjahtien luoma kuva paukkeesta mediassa ja propagandassa ei ole sitä mitä suurin osa metsästyksestä on. Kaltaisiani eräijöitä on yhä enemmän, vuosittain saattaa mennä 2-3 ammusta, kamera napsuu tuhansia kertoja. Sikti me kaikki haluamme säilyttää mahdollisuuden riistan ampumiseen koirinemme, kun sen aika aina välillä tulee. Tämä puoli ei ole tullut esiin riittävästi, vain 300 000 harrastajan joukosta ne muutaman negatiivisimmat temput. Luontoväki voisi itsekin tuoda esiin tätä yleisempää puolta enemmän, vai häiritseekö se liikaa kampanjaa haitata metsästystä, ja saada aikaan metsästyskielto alueita?
    On selvä että elinympäristöt ovat avainasemassa. Sitä ei ole vieläkään tuotu riittävässä mittakaavassa esille. Uusi metsälaki on ehdottomasti mahdollisuus jota pitää tuoda esiin paljon enemmän, koska se tuo omistajalle enemmän mahdollisuuksia päättää korjuutavoista ja sen runsaudesta. Kotiseudullani hakkuumenetelmät nyt ovat yllättäneet minut, hienoja harvennuksia tehdään runsaasti, ja koppelokanta on elpynyt! Muualta kuuluu huonompaa. Lie sitten Lapuan paikallistason ammattitaitoa em. hieno metsänhoito, jossa voittavat kaikki. Puuta jää tasaisemmin hakattavaksi omistajalle. Metsäkanalinnut, marjamummot, ja eräkullttuurimme kuuluvat pystykorvat paiskaavat tassua kiitokseksi, näin ei jää kukaan ”työttömäksi” ja toimettamaksi.

  2. Tiltu Nurminen

    Onpa erikoinen kirjoitus Risto Sulkavalta. Hän peräänkuuluttaa yhteistyötä ja luottamusta sekä asiallista suurpetokeskustelua. Samaan aikaan hän moittii ja vähättelee toista näkökantaa edustavia ihmisiä pelkureiksi ja hysterianlietsojiksi. Sulkava itse kärjistää asioita ja aiheuttaa lisää ristiriitoja tämän tyyppisellä kirjoituksella.

    Halu ujuttaa SLL:n petoryhmän jäsenet mukaan Riistaneuvostoihin on ilmeisesti kova, ainakin vaatimukset siihen suuntaan ovat itsepintaisia – ehkäpä toista osapuolta kunnioittavammalla asenteella voisi helpommin saada kutsun yhteisiin neuvottelupöytiin?

    Luonnonsuojeluasioissa demokratia, jossa päätökset tehdään paikallistasolla niiden ihmisten kesken, joiden elämään ne eniten vaikuttavat, on unohtunut. Sulkava ja muut luontojärjestöjen aktivistit sanelevat miten ihmisten tulisi elää muualla Suomessa.

    Katsokaapa vaikka sudenhoitosuunnitelman nettikeskustelusta reviirittömien palstalta. Tarkoitus oli kai kansalaisten mielipiteiden keruu alunperin eikä heidän käännyttämisensä susiromantikoiksi?

    Sitä paitsi, ei tarvitse olla Suomen luonnonsuojeluliiton jäsen ollakseen aito luonnonsuojelija – jokainen ihan omalla tavallaan. Aidompaa luonnonsuojelua on suojella luonnon eläimistöä ja ulkoilu- ja virkistäytymismahdollisuuksia monipuolisesti, ei pelkkiä petoeläimiä silmälläpitäen.

  3. Pertti Sulkava

    Salomäen kommentissa päällimmäinen sanoma on, että jyrkkä vastakkainasettelu metsästäjien ja luonnonsuojelijoiden välillä halutaan säilyttää. Onneksi kaikki metsästäjät eivät ole samaa mieltä. Monet metsästäjät ovat minulle valittaneet esim. Metsästäjälehden vastenmielisen asenteellisesta propagandasta. Metsästäjissä on paljon luonnonsuojelijoita, mutta tämä jyrkän kielteinen porukka on järjestöjen vallankahvassa.

  4. Laura Ticklén

    Hyvät kommentoijat. Jokaisen keskustelijan näkemys on arvokas ja monipuolinen keskustelu riista-alasta on toivottavaa. Se on Vapaata riistaa -blogin tarkoitus. Pääsääntöisesti emme sensuroi kommentteja, kuten emme sensuroi blogikirjoituksiakaan. Molemmat edustavat kirjoittajiensa omia näkemyksiä. Piirrämme kuitenkin kommenteissa rajan muiden kuin keskustelun osapuolten vetämiseen mukaan. Pidetäänhän siis vuorovaikutus jatkossakin rakentavana ja reiluna. Lisää käyttöehdoista: https://riista.fi/kayttoehdot/

  5. Joni Pelkonen

    Suurpetovihassa on kyse pelkästään ennakkoluuloista ja tietyn tahon lyhytnäköisestä ahneudesta. Tämä oli helppo huomata jo silloin kun nykyistä suurpetohysteriaa ryhdyttiin lietsomaan: asiantuntijoiden, eli suurpetotutkijoiden lausunnot eivät kiinnostaneet lainkaan. Lisäksi, aluksi ”pelättiin” susia ja karhuja, mutta lausuin jo silloin ääneen että seuraavaksi keksitään ryhtyä ”pelkäämään” ilvestä. Näin kävikin, pian pelottavat pihailvekset pääsivät erään iltapäivälehden lööppeihin.

    Ja tokihan kauhisteltiin merimetsoja, noita 200-grammaisten ahventen saalistajia jotka muka vievät lohenkalastajilta leivän pöydästä. Todellisuudessa kyseessä oli erään ahvenanmaalaisen lomamökkiyrittäjän aloittama kampanja, häntä suututti että lomamökkien läheisyydessä oli merimetsojen pesimäluoto. Törkeää onkin, että huhujen ja kauhujuttujen liikkellepanijat eivät itse lainkaan usko omiin juttuihinsa. Sellaista kutsutaan valehtelemiseksi.

    Naurettavuuden huippu saavutettaneen kun hysterian levittäjät ryhtyvät ”pelkäämään” esimerkiksi mäyriä tai vaikka saukkoja ja lumikkoja.

    Lyhytnäköinen ajattelu antaa helpon vastauksen jonka mukaan suurpetojen surmaaminen poistaa ongelman. Todellisuudessa näin ei ole, sillä luonnossa kaikki on vuorovaikutuksessa keskenään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Yellowstonen kansallispuistossa kärsittiin pienpeto-ongelmasta: sudet oli ammuttu sukupuuttoon mutta kojootteja oli niin paljon että hirvieläimet olivat hätää kärsimässä. Kun susikanta palautettiin kansallispuistoon, kojoottien määrä laski luonnolliselle tasolle ja hirvieläinten määrä kohosi terveelle tasolle. Susi näet verottaa pienpetoja. Susien tuhoaminen siis ei poista ongelmaa, se aiheuttaa uuden entistä suuremman ongelman.

    Sama pätee luonnossa oikeastaan kaikkeen: kun yksi osanen luonnon suurta vuorovaikutusketjua tuhotaan, jokin muu osa ottaa senkin paikan, useimmiten aiheuttaen hämminkiä ja tuhoa. Ihmisen vaikutus on jo aivan kohtuuttoman suuri, sitä pitäisi reilusti vähentää ja antaa luonnon hoitaa itse itseään.

    Suomen luonnossa ei ole suurpeto-ongelmaa, on suurpetojen puute. Sen sijaan on pienpeto-ongelma: minkkejä ja supikoiria on aivan liikaa, koska niillä ei ole mitään uhkia. Ihmiset metsästävät niitä sen minkä metsästävät, mutta kannat senkun kasvavat ja leviävät. Susi ja ilves olisivat näiden tehokkaita vähentäjiä. Luulisi metsästäjiäkin kiinnostavan mitä ylisuureksi räjähtäneet minkki- ja supikoirakannat tekevät metsäkanalintujen ja vesilintujen populaatioille.

  6. Pekka Salomäki

    Pertti Sulkava kirjoitti: ”Salomäen kommentissa päällimmäinen sanoma on, että jyrkkä vastakkainasettelu metsästäjien ja luonnonsuojelijoiden välillä halutaan säilyttää. Onneksi kaikki metsästäjät eivät ole samaa mieltä. Monet metsästäjät ovat minulle valittaneet esim. Metsästäjälehden vastenmielisen asenteellisesta propagandasta. Metsästäjissä on paljon luonnonsuojelijoita, mutta tämä jyrkän kielteinen porukka on järjestöjen vallankahvassa.”
    Tietenkin se pitää säilyttää, ja jopa vahvistaa kunnes teikäläiset alkavat käyttäytymään kuten aikuiset, ettekä ole jatkuvasti kaivamassa maata toisten alta juoninenne. Valheellisen propagandan suuresta määrästä voisi ajatella että luontoväellä on toimintasuunnitelmissaan metsästysvastaisen propagandan aiheuttaminen ja luominen, metsästyskieltoalueiden lisäämiseksi ja koko harrastuksen alasajamiseksi.
    En ymmärrä alkuunkaan Metsästäjä- lehden vastenmielisestä asenteellisesta propagandasta heittoa luontoa vastaan. Metsästäjä- lehti eli Riistakeskus on luontoväen talutushihnassa, ennemmän ne neuvoa sieltä kyselevät kuin kökkämiehiltään metsästäjiltä, jotka kyllä kelpaavat ilmaistyötä tekemään heidän maineensa kiillottamiseksi.
    Mistään suurpetovihasta ei ole kyse, korkeintaan ihan marginaalisena ilmiönä. Ihmiset vaan haluavat tolkkua asioihin, ei byrokratiaa ja pakkosanelua jostain missä asioita ei tiedetä. Suurpetotutkijat eivät ole olleet toimissaan rehellisiä, luimivat kuin alhaiset rakit ihmisten mailla, eivät kerro kaikille kuuluvaa tietoa kuten kuuluu. Metsästäjät, jotka muutenkin maksavat itse oman toimintansa, maksavat ison osan heidänkin suojatyö pannoitustouhuistaan, paljonkohan luontoväki antaa jopa verovaroin tuettuja varojaan toimintaan? Huudellaan kyllä, siihen se jää.
    Kyllä petoja Suomeen mahtuu, kaikki ongelmat vaan tulee poistaa, eli koiria, kotieläimiä ja karjaa repivät kesyyntyneet yksilöt. Petovihaako, en ymmärrä taaskaan?
    Merimetsot ulostavat luotonsa ikuisesti pilalle, niillä ei kasva enää mitään. Tuskin niitä kukaan haluaa mailleen. Miksei niitä voisi poistaa mökkikylien edustalta, en taaskaan ymmärrä?
    En tiedä naurettavuudesta, mutta saukkoja kyllä voisi jo hyvin taas pyytää. Täälläkin Lapualla niitä laskettelee mukavan usein silmiin. Olisko siinä jotain ihmeellistä vaikka jonkin vuoden kuluttua saukkoja metsästettäisinkiin? Vai eikö mitään kerran kannan pienenemisen takia rauhoitettua sen uudelleen yleistyttä voisi ottaa riistalajiksi. Onko siinä jotain naurettavaa? Hienoja ja lämpimiä kintaita ja lakkeja niistä varmasti saisi hienon turkkinsa vuoksi. Lumikkoja saisi tulla hiirujahtiin joka tontille.
    Lyhytnäköinen ajattelu voi tuoda mieleen, että sutta Suomessa tarvittaisiin johonkin. Ei tarvita, ei ole tarvittu sataan vuoteen. Vai vihjaatko Joni Pelkonen supikoiran ja minkin levinnene tänne suden poissaolon takia? Miksi Karjalassa sitten on kumpiakin supia ja sutta ollut koko ajan niin perhanasti? Tappaako susi tosiaan minkkejä? Vitsi kaiketi.
    Määrätyissä piireissä on turhan yleinen ihmisvihaava asenne, että luonnon pitäisi antaa hoitaa itseään, ja ihmisen tulisi olla poissa jaloista asumalla kerrostaloissa kaupungissa. Kaikki jotka eivät tähän alistu olisivat uhka määrätylle väelle ja heidän satumaailmalleen. Vaarallista ajattelua, joka kertoo olennaisen miksei nk. luontoväen ydinryhmän kanssa kannata olla missään tekemisissä. Oikeat luontoystävät ovat luonnossa usien, nauttivat sen tasapainosta ja kauneudesta, eivät uhittele ihmisille poliittisia ajatuksiaan.

Kommentointi on suljettu.