Aloitin työt Suomen riistakeskuksella vuonna 2015. Puhuin itseni taloon rakkaudesta metsäluontoon, jonka turvaamiseen näin riistametsänhoidon mielenkiintoisena mahdollisuutena. En ollut erityisen kiinnostunut metsästyksestä tai metsästäjistä. Metsästys oli minulle neutraali asia ja metsästäjät merkittäviä maanomistajia.
Riistakeskus oli metsänhoitajan mielessä hassu pieni laitos, jonka ruutupaitaiset miehet puhuivat innokkaasti kosteikoista, riistametsistä ja tietenkin metsästyksestä. Ystäväni ihmettelivät, kuinka mahdan sopeutua metsästäjien joukkoon. Tunsinkin aluksi itseni outolinnuksi: kaupunkilaisnainen, joka ei edes metsästä.
Vuodet vierivät ja työnkuva muuttui metsäluonnon monimuotoisuudesta ja riistametsänhoidosta viestinnäksi. Työn teemat laajenivat koskemaan kaikkea riistaa ja metsästystä. Sukelsin jopa riista-alan syvään päätyyn: susiviestintään. Matkan varrelle on mahtunut monta aihetta ja kohtaamista. Osa raskaita ja vakavia, toiset keveitä ja täynnä iloa, kuten tämä Rakkaudesta riistan -kampanja.
Suoritin metsästyskortin, sillä se on talossa tapana. Ei minusta metsästäjää tullut. Lähden mielelläni mukaan jahtiin, mutta nautin luonnosta edelleen eniten marjastaen tai hiihtäen.
Vuodet riista-alalla eivät ole tehneet minusta metsästäjää, mutta ne ovat opettaneet paljon metsästäjistä. Olen oppinut arvostamaan metsästäjien elämäntapaa, suomalaista eräkulttuuria ja syvällistä pohdintaa, joka on monen metsästäjän toiminnan pohjalla. Tietenkin olen monet kerrat kyllästynyt loputtomiin jahtijuttuihin ja siihen levottomaan odotukseen, joka valtaa metsästävät työkaverit syksyisin. Kaiken metsästyspuheen seasta olen ymmärtänyt, että meitä yhdistää rakkaus suomalaiseen luontoon ja halu vaalia sitä. Minun intohimoni kohde on monimuotoinen metsäluonto – metsästäjiä luonnonhoitoon motivoi usein haave tulevista jahtipäivistä ja saaliista. Tavoite on yhteinen: riistarikkaat ja kukoistavat metsät.
Jossakin vaiheessa minusta tuli riistakeskuslainen. Opin riistakeskuslaisen puhetavan ja kulttuurin. He tottuivat minuun ja minä heihin. Minusta tuli yksi ”jampoista”, vakiokalustoa. Mikä tärkeintä opin luottamaan työkavereiden apuun ja arvostelukykyyn. Opin näkemään kollegan silmäkulmasta, milloin häntä naurattaa jo ennen kuin suu paljastaa hymyn. Tutustuin myös riista-alan muihin naisiin ja heidän tarinoihinsa. Huomasin etten ole ainoa. Arvostan minua ympäröiviä intohimoisia metsästäjiä, osaavia asiantuntijoita, jotka muodostavat riistahallinnon. Ei riistakeskus perustu seiniin tai lakipykäliin, sen tekevät nämä suurisydämiset ihmiset.
Oma rakkauteni riistaan ja metsästykseen näkyy työssäni. Haluan osaltani auttaa riista-alaa kohtaamaan tulevaisuuden haasteet. Edistää kestävää riistataloutta ja turvata metsästyksen hyväksyttävyyttä suomalaisessa yhteiskunnassa myös tulevina vuosina.
Toivottavasti työni jälki näkyy viestintänä metsästäjien vastuullisista valinnoista, elinympäristötyöstä ja riistanhoitoyhdistysten tekemästä vapaaehtoistyöstä. Ja ehkä myös niissä alkuperäisissä rakkauden kohteissa – monimuotoisissa riistarikkaissa suomalaisissa metsissä.
Rakkaudesta riistaan -blogia on julkaistu reilun vuoden ajan, yhteensä 30 tarinaa siitä, miten rakkaus riistaan ja intohimo metsästykseen näkyy työntekijöidemme elämässä. Sarja päättyy tähän kirjoitukseen, mutta rakkaus säilyy.
Mirja Rantala
Kirjoittaja työskentelee Suomen riistakeskuksessa viestintäsuunnittelijana