Metsästys on tiettävästi aina ollut osa suomalaisten elämää ja merkittävä hyvinvoinnin lähde. Lääketieteen tohtori, psykoterapeutti Hannu Lauerma huomauttaa, että ilman riistaravintoa aivomme eivät edes olisi kehittyneet niin, että voisimme nykypäivänä pohdiskella saalistamisen eettisyyttä. Kirjoitus on aiemmin julkaistu kolumnina Turun Sanomissa.
Metsästys ‒ hyvä teko
Metsästyskausi on usean lajin osalta käynnissä, ja sadattuhannet kansalaiset saavat jälleen sen merkeissä liikuntaa, luontoelämyksiä ja pöytiinsä yli 10 miljoonaa kiloa puhdasta riistalihaa. Samalla paranee liikenneturvallisuus ja metsätalouden tuottavuus hirvi- ja peurakantojen säädellyllä rajoittamisella.
Suomeen muuttivat ensimmäisinä metsästäjät, ja paikannimistämme suuri osa liittyy eränkäyntiin. Osa vanhoista erätermeistä on saanut uuden merkityksen: paula on tarkoittanut ansalankaa, virka ansapolkua.
”Tapion vilja” on ollut keskeinen osa suomalaista luontosuhdetta.
Tutkimuksen mukaan 61 prosenttia suomalaisista suhtautuu metsästykseen myönteisesti, 26 prosenttia neutraalisti ja kielteisesti vain 13 prosenttia.
Tuon kahdeksasosan keskuudessa esiintyvät käsitykset ja luulot taas lienevät usein tietämättömyyteen tai tunteenomaisiin, pohdinnasta riippumattomiin mielikuviin perustuvia.
Villinä kasvaneen riistaeläimen lopettaminen nopealla ja luonnonoloissa harvinaisen tuskattomalla tavalla on näet ainakin eläinten hyvinvoinnista piittaamattomaan tehotuotantoon nähden sangen armeliasta puuhaa. Riistaeläimet kun eivät luonnossa kuole kipulääkittyinä saattohoidossa.
Entä onko erittäin hyvän ravinnon, esimerkiksi lintujen ja hirvieläinten, mätäneminen luonnossa suotavampaa kuin niiden päätyminen terveelliseksi ja herkulliseksi ravinnoksi? Pitäisikö hirvien kuolla hitaasti ja hirvikolarien lisääntyä?
Esimerkiksi kalastukseen ei juuri liitetä kielteisiä mielikuvia – ongintaa ja katiskanpitoa ei yleensä pidetä väkivaltaisena ongelmakäyttäytymisenä. Keskeinen ero on se, että metsästyksessä käytettävät tuli- ja jousiaseet soveltuvat myös ihmisten tehokkaaseen tappamiseen pitemmältä välimatkalta kuin nuija tai kalapuukko.
Silti suomalaisista henkirikoksista tehdään ylipäätään tuliasein vain noin 18 prosenttia. Näistä metsästykseen soveltuvia on kuitenkin vain puolet, ja niistä taas puolet on laittomia. Henkirikoksista tehdään paljain käsin 22 prosenttia ja teräasein 39 prosenttia.
Yleisimmällä laillisella metsästysaseella, haulikolla, surmataan uhreista vain noin kolme prosenttia, vaikka jonkin aseen hallussapitolupa on noin yhdellä kuudesta 15 vuotta täyttäneestä.
Metsästysaseen laillinen hallussapito ei siis näytä muodostavan ongelmaa. Jo sen edellytys, metsästyskortin hankkiminen metsästäjätutkinto suorittamalla, kertoo auttavasta kyvystä omaksua saalistusta ja eränkäyntiä koskevia lakeja, tietoja, hyviä tapoja ja käytäntöjä.
Metsästystä kavahtavien olisikin hyvä perehtyä siihen, kuinka säädeltyä toiminta on ja kuinka paljon turvallisuusnäkökohtia ja eläinten ja luonnon kunnioittamista korostetaan. Aseen hallussapitoluvan saaminen taas edellyttää tutkinnon lisäksi kohtalaisen säällisen elämän viettämistä.
Lajiamme ei olisi ilman historiaamme yhteistoimintaan kykenevinä saalistajina, joitten aivot pystyivät eläinperäisen ravinnon avulla vuosimiljoonien aikana kasvamaan yhä suuremmiksi.
Vain saalistamalla saadut valkuaisaineet ja rasvahapot, B12-vitamiini ja sinkki ovat mahdollistaneet sellaisten aivojen kehittymisen, että kykenemme pohdiskelemaan saalistamisen eettisyyttä. Luonnon hyvinvointi ei edellytä, että ihminen alkaa käyttäytyä vastoin luontoaan ja luopuu saalistamisesta.
Suuret ekologiset ja eettiset ongelmat liittyvät teolliseen valtamerikalastukseen ja lihan ja turkiseläinten tehotuotantoon. Tuotteisiin, joista moni ”eläinten surmaamisen” vastustaja huoletta nauttii.