Ukkometson elämän huippuhetket. Ovat ovella näin vapun molemmin puolin. Saapuvat koppelot soitimelle. Valitsemaan parasta kukkoa. Parittelemaan. Maaliskuulla aloitettu jo on – nyt on soidin huipussaan. Hurmiossa eletään.
Kuumenee myös riistametsänhoitaja. On luonto niin täynnä elämää. Ulos on päästävä – kokemaan kevään tulo. Kuuntelemaan lintujen konsertti, aistimaan kevään tuoksu. Vakoilemaankin on pakko on mennä -miten tuttu soidin nyt voi. Onko monta kukkoa ja kanaa?
Vakoillessa sitä taas haltioituu. On se taistelu niin uljasta. Aina siinä kunnioitus kyllä herää. Näistä on pidettävä huolta – myös metsänhoidossa. Huolehdittava elinympäristöistä. Jotta suku jatkuisi. Ja tulevatkin polvet voisivat nauttia.
Soidinta tarkkaillessa muistelen. Norjalaiset selvittivät soitimen salaisuuden. Pukivat metson elinympäristövaatimukset 300 hehtaarin laajuiseen täytekakkuun. Oli se avartavaa. Kakussa on kukolla oma viipaleensa. Reviiri, missä kukko elelee. Tuolla viipaleella tulisi olla elämän perusedellytykset kunnossa. Riittävästi ruokaa ja suojaa. Metsänhoidossa kakun sisäympyrään – soidinkeskukseen ei tehdä isoja aukkoja. Jatkuva kasvatuskin hoitoon hyvin sopii. Metsäpeitettä olla tulisi – yli puolet alasta. Puiden tiheysvaihteluakin tarvitaan. Kenttäkerrosta, kuten mustikkaa vaalitaan. Elintärkeitä ovat alikasvoskuuset ja tiheiköt – suojaa tarjoavat.
Soidinkeskuksen ulkopuolella – kukkojen päiväreviireillä metsänhoitoa voi jo väljentää. Kohtuullisesti voi jo hakata. Aukot tosin pitää pieninä, alle 8 hehtaarissa. Harvennushakkuut tehdä ajallaan. Säilyttää aukkojen ja taimikoiden osuus alle puolessa. Edelleen kuitenkin suojaa ja ruokaa tarvitaan. Ja siksi aliskasvosta, tiheikköjä vaaditaan. Myös varvustoa säästää – erityisesti mustikkaa. Tuota metsiemme supermarjaa.
Riistametsänhoidolle nyt kyllä loikka tarvitaan. Innostusta kaikilta kaivataan. Metsä on riistan koti. Käyttäydytäänhän sen mukaisesti.
Kuva: Henri Vaarala