Kun kiinnostus pyyntiin ja eränkäyntiin herää, tie vie mennessään. Osa kasvaa metsästäjäksi perheen elämäntavan myötä, toinen kaverin esimerkin kautta. Vimmattu polte ajaa metsälle mielivän metsästäjätutkintoon. Metsästäjäkurssin käyneet läpäisevät sen parhaiten. Sen jälkeen hankitaan aselupa ja ensimmäinen haulikko tai kivääri sekä usein liitytään metsästysseuraan. Metsästäjän polun alkupää on löytynyt.
Metsästäjän polun ensimmäiset askeleet otetaan, kun päästään oikeasti jahtiin. Tavoitteena on tietenkin saada saalista, se on metsästyksen perimmäinen päämäärä. Ensimmäiset retket menevät siinä, kun opetellaan saaliseläimen käyttäytymistä ja samalla niitä omia metsästäjän taitoja. Jossain vaiheessa tulee ensimmäinen onnistunut riistalaukaus. Polulla mennään jo pienin askelin ja saamamiehen tai -naisen ura on avautunut. Itsellä ensimmäinen riistalaukaus oli pillittämällä tullut pyy. Seuraavaksi vuorossa oli metsäjänis Nakke-koiran ajosta. Nakke oli ystäväni ja oppi-isäni Ollin suomenajokoiran ja pystykorvan risteymä. Nakella pyydettiin kaikenlaista riistaa, jopa supikoiria pintapyynnillä, tosin termi vakiintui käyttöön vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Yleensä polku jatkuu samaa pyyntitapaa jatkamalla. Minun polullani se oli kaikenlaisen pienriistan pyyntiä ja metsäkanalinnut olivat ykkösriistaa. Hiljalleen onnistumiset lisääntyvät ja saalista saadaan, kun oppia kertyy. Kun tiedetään perusjuoni, kehittyy hiljalleen vaihe, jossa yritetään saada saalista monin erilaisin tavoin, erilaisissa olosuhteissa ja maastoissa. Halu nähdä vaivaa ja vaikeat ja kovat ponnistelut saaliin eteen tuovat tyydytystä, kun vaikeusaste kasvaa. Tässä vaiheessa moni erikoistuu johonkin tiettyyn lajiin tai pyyntitapaan, mikä koukuttaa pitkäksi aikaa. Sattumakin ohjaa. Siinä voi olla syypäänä koira, mikä alkaa tarjoamaan vaikkapa näätähaukkuja tai hirvityöskentelyjä. Vaihe voi kestää eliniän.
Kun tietty kyllästymispiste saavutetaan ja saalista saadaan erilaisilla menetelmillä, tunnetaan erilaiset olosuhteet ja omat kyvyt, polte saaliin saantiin voi alkaa vähentyä. Metsästäjässä kypsyy tunne, että osaan tämän. Metsästäjä tietää, missä riista on eri vuodenaikoina, mitä se syö, miten se käyttäytyy. Toki luulo voi olla ennenaikainen ja metsä saattaa palauttaa muutaman epäonnistumisen jälkeen jalat taas maankamaralle.
Tässä vaiheessa polkua saattaa tulla mukaan omaa jälkikasvua tai uusia muita metsästäjiä. Oma metsästys jää vähemmälle tai muuttuu nuorempien tai kokemattomampien ohjaamiseen sen ensimmäisen saaliin jäljille. Toisen onnistuminen oman opastuksen seurauksena tuo suuremman elämyksen ja jännityksen kuin oma rutiininomainen suoritus. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että metsästysretket oman tyttären kanssa ovat olleet todella sykähdyttäviä ja ne hänen onnistumisensa hetket ovat synnyttäneet sellaisia riemuntunteita, joita on vaikea sanoin kuvailla.
Ase saattaa vaihtua polun kulkijalla kameraan tai kiikariin ja luonnontarkkailuun. Riistan seuranta ja riistanhoitotyöt saavat suuremman roolin kuin varsinainen metsästys ja saaliin saaminen. Kun puhutaan, että metsästyksessä saaliin saanti ei ole tärkeää vaan metsästys, niin se mielestäni pitää paikkansa, kun olet jo metsästänyt tarpeeksi ja kilometrejä on riittävästi takana. Metsästäjän alkumetreillä onnistumiset ovat tärkeitä ja niitä riistalaukauksia tarvitaan. Muuten jahtiura voi jäädä lyhyeksi.
Viimeisessä vaiheessa metsästäjänpolkua tärkeimmäksi jää polun kulkeminen ja yhdessä tekeminen. Yhteisöllisyys ja tiiviit ystävyyssuhteet metsästyskavereihin antavat voimaa arkiselle elontielle ja ovat parhaimmillaan työelämän vastapainoa, jolla jaksaa painaa menemään. Metsästyksen näin kehittyessä ei puhuta harrastuksesta vaan tavasta elää luonnon kanssa yhdessä ja suunnitella vuoden kiertoa kulloisenkin kauden mukaan. Vuosikelloon tulee kuin huomaamatta riistakolmiolaskennat, ampumaharjoittelut, koiran treenikaudet, eri metsästyskausien avaukset. Myös kotiväki oppii suunnittelemaan sukuloimiset ja matkat, etteivät ne satu jonkin merkittävän hetken kanssa päällekkäin.
Metsästäjän polku on sarja vaiheita ja yksinkertaistettuna menee kuten kuvasin. Miten harrastus muuttuu ja säilyy koko elämän? Selitys on siinä, että metsästäjän polun alkuun voi palata uudelleen monin eri tavoin. Itselleni metsästys alkoi taaperona isän matkassa hirvi- tai lintujahdissa kulkiessa 80-luvulla. Parikymmentä vuotta myöhemmin koin uusia alkutaipaleita hankkiessani saksanmetsästysterrierin, joka vei luolapyynnin ja jäljestyksen maailmaan. Jäljestäessäni karhuja ja muita otuksia, koira opetti minua ja näytti aivan uuden maailman eläinten käyttäytymisestä.
Samoihin aikoihin sain ”virka-aseeksi” Dartonin taljajousen, mikä laittoi minut takaisin alkumetreille. Opettelin ampumaan ja vuoden harjoittelun jälkeen aloin metsästää jousella. Palasin suoraan metsästäjänurani alkuun, kun konttasin märällä suolla ja yritin päästä ampumaan telkkää. Olipa se vaikeaa. Jossain vaiheessa sain ensimmäisen majavan jousella, ja kun ammuin pyyn jousella, palasin hetkeen, jossa olin ollut lapsena. Taljajousi toi nöyryyttä ja opetti minut parantamaan metsästäjän taitojani tavalla, mikä oli monin verroin vaikeampaa kuin ruutiaseilla. Jousen kanssa on päästävä huomaamatta lähelle riistaeläintä.
Nyt kun metsästäjän polkua on takana vuosikymmeniä, polun alkuun voi päästä hankkimalla erilaisia koiria. Uuden koiran tapa työskennellä voi aloittaa tutun harrastuksen alusta. Esimerkkeinä vaikkapa seisojan ja pystykorvan aivan erilaiset tavat kanalintujahdissa tai vaikkapa peuranpyynnin vaihtaminen kyttäyspyynnistä mäyräkoirilla ajattamiseen.
Se kai niissä koirissa viehättääkin, kun pentua valitessa odotukset ovat korkealla ja hiljalleen koiranpennun kasvaessa se alkaa tuottaa ohjaajalleen elämyksiä ja tuntemuksia. Joskus ilon hetkiä, välillä karvaita pettymyksiä. Viime kädessä metsästys on kai sarja erilaisia tunteita ja kokemuksia. Jos metsästys ei tuota enää väristyksiä, tietää, että on aika siirtyä eteenpäin. Itse palasin viime syksynä 90-luvulle suomenajokoiran pennun muodossa. Minulla oli silloin suomenajokoira edellisen kerran. Pentu on tuottanut monia tuntemuksia, ehkäpä niitä onnistumisiakin vielä tulee… Jännää.
Ville Hokkanen
Kirjoittaja toimii Oma riista -palvelun projektipäällikkönä Suomen riistakeskuksessa