Sieltä rakkauteni riistaan ja metsästykseen on lähtöisin, Savo-Karjalan saloilta. Vielä joitakin vuosia taaksepäin ura riista-alalla tuntui mahdottomalta haaveelta, mutta onneksi joillakin haaveilla on tapana toteutua. Mielenkiinto luontoa kohtaan on minulle jo lapsuudessa annettu ominaisuus ja ajatukseni on vuosi vuodelta kirkastunut selvemmäksi: Metsä on minun paikkani, riista mielenkiintoni, metsästys ja metsästyskoirat elämäntapani.
Olen päätynyt syvälle eräelämään jo hyvin nuorena ja siitä on kulunut noin 20 vuotta kun päädyin suorittamaan metsästäjätutkinnon. Vanhempani opettivat arvostamaan ja tarkkailemaan luontoa pienestä pitäen ja luulen että voin ”syyttävällä sormella” kiitollisena heitä osoittaa, jos täytyisi vastata kysymykseen, kuinka olen loppujen lopuksi päätynyt riista-alalle. Isä kuljetti minua kärsivällisesti mukana erilaisissa jahdeissa – perinteenä oli, että sorsastuksen aloituspäivä pidettiin koulusta vapaata ja niiltä reissuilta saatiinkin sellaista oppia luonnosta, mitä ei koulun kirjoista ollut mahdollista saada. Syksyisin aikaiset herätykset hirvijahtiin meni kouluaamuja kivuttomammin, kun tiesi pääsevänsä tutkimaan luontoa lähemmin ja kuulemaan hirvikoiran työskentelyä.
Meillä Savo-Karjalassa metsästyskoirakulttuurilla on vahva historia. Metsästyskoirat ovat ohjailleet ja koskettaneet myös minun elämänmatkaani äärimmäisen isosti. Tutkapantojen ja älypuhelimien aikakausi oli vasta tuloillaan, kun suomenajokoiran työskentelyä havainnoitiin kaikilla mahdollisilla aisteilla. Ajon lähtöä odotellessa metsästäjän alku ehti tutkia eläinten jälkiä ja tarkkailla kutsuihin vastaavia kanalintuja. Samaan aikaan kun koira teki hakutyötään, pyrittiin hoitamaan metsäjäniskantaa ruokinnoilla ravinnonhankinnan helpottamiseksi runsaslumisina talvina. Koiria valmisteltiin koekäyttöä varten ja hyvästä suorituksesta ne palkittiin riistalaukauksella. Ajokoirat saivat palkkansa hyvästä työstä, pöytään saatiin ruokaa ja minä sain saaliiksi saadusta metsäjäniksestä käpälät tuomaan onnea. Näiltä reissuilta isältäni saatu tärkein ja vaikuttavin mieleeni jäänyt oppi on, että metsä antaa meille, eikä sieltä koskaan oteta.
Lapsuuteni kasvoin suomenajokoirien parissa ja ajavien koirien lisäksi laumaan hankittiin karkeakarvainen saksanseisoja. Siitä koirasta alkoi innostukseni koirien kouluttamista kohtaan ja kohta muonavahvuudessa olikin jo pari PK rotuista koiraa, jotka olivat ominaisuuksiltaan varsin erilaisia koulutettavia verrattuna äärimmäisen korkeiden riista- ja saalisviettien omaaviin metsästyskoiriin. Nyt kahden karkeakarvaisen saksanseisojan omistajana elämän suunta on muuttunut niiden myötä siten, että vapaa-aika ympäri vuoden kuluu metsästäen ja kouluttaen. Metsästyksen ja metsästyskoiraharrastuksen myötä arki on täyttynyt samanhenkisistä ystävistä. Meitä kaikkia yhdistää rakkaus riistaan, metsästykseen ja metsästyskoiriin. Vuosittain kokoonnumme kouluttamaan koiria yhdessä, metsästämään ja vaihtamaan ajatuksia elämäntyylistä sekä ennen kaikkea oppimaan toinen toisiltamme. Historia koirien ja niiden oppimisen parissa on saanut uudenlaisen sysäyksen, kun työssäni saan nyt pohtia muun muassa suden tapaa oppia ja käyttäytyä luonnossa.
Metsästys koirien kanssa on koko jutun suola. Koirille on rodusta ja käyttötarkoituksesta riippumatta tarjottava käyttäytymistarpeen tyydyttävää toimintaa. Kärjistettynä se on paimenkoiralle paimentaminen ja metsästystarkoitukseen jalostetulla koiralla käyttäytymistarve tyydytetään metsästämällä, jolloin siihen kuuluu riistaa vapaana etsivä koira. Tässä elämäntavassa ehkä palkitsevinta on nähdä koirien onnistumisia ja koiran tunnetila onnistuneen riistatyön jälkeen.
Tätä kirjoittaessa saksanseisojien katseet seuraavat vieressä jokaista liikettä ja viimeisten virkkeiden kohdalla hännät aloittivat varovaisen heiluttelun. Koirat ovat kuin sielunpeilit, kuinka ne voivatkaan tunnistaa meistä näin pieniä merkkejä, meille niin huomaamattomia ja niille maailman suurimpia? Seisojat nimittäin vaistoavat pääsevänsä kirjoitusprosessin päättyessä metsään tekemään sitä mihin ne on tarkoitettu – metsästämään.
Pitäkää huolta riistasta, rakkaasta elämäntavastamme ja uskollisimmista ystävistämme, metsästyskoirista.
Jenni Pirinen
Kirjoittaja työskentelee SusiLIFE-hankkeessa suunnittelijana