Vielä muutama vuosi sitten metsästys oli minulle varsin kaukainen asia. Kaupunkilaisena luonnossa liikkujana tiesin aiheesta yhtä vähän kuin viljan puimisesta. Aloitettuani työt riistakeskuksella olen tutustunut moneen metsästäjään ja myös riista-alan alati kuplivaan kenttään.
Olen nähnyt, millä intohimolla metsästäjät suhtautuvat harrastukseensa – tai siis elämäntapaan. Se on kaukana kyltymättömästä tappamisenhimosta, jollaista kuvaa metsästyksestä jaksetaan edelleen maalata. Suuri osa metsästäjistä on aivan tuiki tavallista, mukavaa porukkaa, joka viihtyy luonnossa sen ääniä kuunnellen ja nauttii itse laitetusta riistaruuasta.
Onpa sitten niitäkin, jotka tekevät valtavat määrät arvokasta vapaaehtoistyötä: lähtevät yösydännä jäljittämään riistaonnettomuudessa loukkaantunutta eläintä taikka rämpivät metsässä hyttysten syötävänä laskien metsäkanalintuja. Osa ripustaa telkänpönttöjä ja jättää suolakiviä riistalle, toiset kunnostavat kokonaisen kosteikon tai perustavat riistapellon. Metsästäjät tekevät suurella sydämellä tekoja luonnon hyväksi, eikä kyse ole sen vähemmästä kuin rakkaudesta riistaan.
Nämä teot tietenkin tarkoittavat enemmän kuin sanat. Mutta sanojakin tarvitaan. Tuntuu, että riistan eteen tehtävän työn sanoittaminen on jäänyt puolitiehen. Itselleen tärkeää asiaa ei haluta olla jatkuvasti puolustamassa. Yksi tuntemani metsästäjä ei uskalla jakaa somessaan kauniita, siistejä metsästyskuvia, koska hänen ystäväpiirinsä ei ymmärtäisi niitä. Toiselle esiintyminen Metsästäjä-lehdessä tarkoittaa Facebook-kaverien kaikkoamista (metsastajalehti.fi). Kolmas ei uskalla sanoa, mitä oikeasti ajattelee riistapolitiikasta.
Meidän täytyy jaksaa näyttää, kertoa ja perustella metsästystä. Kaikista tehokkainta se on, kun kerromme kukin siitä itse ja annamme hyvää esimerkkiä. Voit olla toiselle ainoa metsästäjä, jonka hän tuntee. Tarjoamasi riista-ateria voi olla toiselle suuri juhla-ateria.
Tarvitaan myös taitoa kuunnella. Metsästäjäkunta ei ole yhtenäinen joukko, joka olisi kaikesta samaa mieltä. Voimakkaimmin huutavat yleensä aina ne, jotka vastustavat muutosta ja joille maailma on yksiselitteinen. Kuitenkin olisi paikallaan pohtia, miten perustella vaikkapa sorsien ampumista iltahämärissä, hirvieläinten tukiruokintaa, ilveksen metsästystä tai rautapyyntiä; muutamia yleiseen keskusteluun nousseita aiheita mainitakseni. Osaan asioista löytyy hyvä perustelu, joitain asioita onkin hyvä käydä kammalla läpi ja muuttaa. Avoimeen keskusteluun on oltava valmis, katsomaan asioita uusin silmin. Ehkäpä siilipuolustukselle ei ole tarvetta, jos tuomme entistä paremmin esille metsästyksen ja riistanhoidon merkitystä. Ollaan ylpeitä metsästyskulttuuristamme ja käydään rohkeasti keskustelua siitä, millaisena haluamme sen säilyttää.
Metsästyksestä puhumisessa on kyse myös siitä, saadaanko lajin pariin uutta väkeä. Eräkipinän sytyttämiseen tarvitaan meidän kaikkien panostusta. Ennen kaikkea tunnen suurta kunnioitusta esimerkiksi riistanhoitoyhdistysten aktiiveja kohtaan, jotka kouluttavat ja neuvovat uusia metsästäjänalkuja omalla vapaa-ajallaan. Tekevät kouluvierailuja, opettavat metsästäjäkursseilla.
Oma eräpolkuni on vasta aluillaan ja kipinä hehkuu. Mutta syttyykö se? Metsästäjätutkinto tuli suoritettua pari vuotta sitten ja ampumaradalla olen käynyt pari kertaa. Vuosi sitten ammuin hieman erikoisessa tilanteessa fasaanin.
Kaikki tämä on ollut minulle aivan uutta ja koen metsästykseen tutustumisen suurena rikkautena. Samalla otan vakavasti siihen liittyvän vastuullisuuden. Valto Kontron blogitekstistä jäi hyvin mieleen raskaat tunteet haavakkojäniksestä. Epäilen myös itseäni, osaisinko todella tunnistaa lajia oikein nopeissa tilanteissa esimerkiksi sepelkyyhky- ja vesilintujahdissa. Tai varmasti toimia turvallisesti aseen kanssa metsällä. Pystyin hyvin samaistumaan Metsästäjä-lehden nuoren toimittajan Martta Malinin tuntemuksiin ampumaradalta (metsastajalehti.fi)
Toisaalta ei rimaa voi nostaa myöskään liian korkealle. Ei autokoulun pihastakaan voisi koskaan lähteä, jos ei uskaltaudu liikenteen sekaan. Pelko epäonnistumisesta ei saa estää toimimasta. Metsästyksen parissa voi kokea upeita luontokokemuksia, ja metsästäjiä tarvitaan.
Tänä syksynä olin mukana Uuden Metsästäjän pilotissa (riistainfo.fi), jonka kaltaisille mahdollisuuksille tulee varmasti olemaan yhä enemmän tarvetta jatkossa. Metsästyksellä ei ole varaa jäädä tulevaisuudessa vain pienen kuppikunnan jutuksi. Yhä useampi potentiaalinen metsästäjä löytyy kaupungista, eikä heillä välttämättä ole sukulaista tai tuttavaa näyttämään, miten aseella ammutaan ja kuinka saalis nyljetään. Metsästyksen aloittaminen ilman suhteita ja maita on kuin ostaisi veneen ja lähtisi Atlantille purjehtimaan luettuaan kirjasta vain merenkäynnin alkeet.
Kaikki tietävät, että kipinän sytyttyä tulta tulee ruokkia. Jos hyvin käy ja rakkaus riistaan syttyy, tarvitsee se hellää huolenpitoa ennen roihahtamista liekkiin. Itsekään en olisi ilman kannustusta ja opastusta päässyt edes tähän asti.
Eräpolku näyttää näin etäältä katsottuna kivikkoiselta, mutta minulla ei ole kiire. On aikaa kierrellä ja katsoa, hiljalleen tutustua, ihastua – ehkä rakastua.
Tehdään kukin osamme, rakkaudesta riistaan.
Johanna Hellman
Kirjoittaja työskentelee viestintäsuunnittelija Suomen riistakeskuksessa