Siirry sisältöön

Intohimoa, kutsumusta, vastuun huutoa ja yhteisten voimavarojen hyödyntämättömyyttä

Polkuni alalle alkaa nuoruuden aamuyön heräämisistä, usvaisista aamuhämäristä, huumaavasta syksyn tuoksusta, luonnon hiljaisuuden nautiskelusta sekä ensi kosketuksista metsästyskoirien maailmaan. Tälle elämäni tärkeimmäksi, sekä rakkaimmaksi muodostuneelle polulle, minut ohjasivat rakkaat setäni ja esikuvani Mauri ja Osmo. On selvää, että maailmassa ei ole mitään, millä voisin heille kaiken saamani korvata. Arvostukseni ja kiitollisuuteni on pohjaton.

Niin kuin yleensä elämässä, taipaleemme koostuu monista pienistä palasista, matkalle sattuneiden ihmisten, eläinten ja luonnon jättämistä vaikutuksista, onnesta, epäonnesta, siitä mihin sisimpämme meitä ohjaa.  Omista luonteistamme, miten elämä meitä kaikkine kohteluineen muuttaa ja siitä, miten kaiken vaikutuksesta loppujen lopuksi suhtaudumme elämään.

Mies ja neljä koiraa syysmaisemassa.
Kuva: Nevalaisen kotialbumi.

Koen saaneeni elää siten, että se on antanut minulle paljon. Luonto kaikkineen on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen ja kaikkeen siihen liittyvään kuuluu niin paljon, että siitä voisi kirjoittaa kirjan. Kaikki tämän polun myötä tavatut ihmiset, ystävät, sielunveljet ja -siskot. Saumattomasti, kuin yhdestä päästä toimivat ja täydellisyyttä hipovat pyyntiryhmät, sekä minulle paljon antaneet ja opettaneet koirat. Koen olevani hyvin etuoikeutettu, että olen saanut elää elämää näin rikkaana.

Me jokainen päätämme, miten aikamme täällä käytämme. Työ luonnon puolesta on ollut minulle aina isossa roolissa.

Lähes kaikki aika, minkä asian ympärillä vietän, liittyy paremman luonnontilan tavoitteluun.  On kyse sitten eri pyyntimuotojen maksimaalisen tehokkuuden hakemisesta, tehtävään parhaiten soveltuvien koirien vertailusta ja hengenheimolaisten hakemisesta.

Vaikka tämä kaikki on ollut elämäni suunnannäyttäjä, ja olen panostanut alaan välillä ehkä liikaakin, yksi asia on minulle tullut täysin selväksi. Tämä elämä ei riitä siihen, että tulisin koskaan valmiiksi ja kaiken tietäväksi. Vaikka pyytäisin ammatikseni, niin minun pyyntini hyöty näkyy vain alueella, mihin voimani ja varani riittävät. Jos ympäriltä ei pyydetä riittävällä tehokkuudella, alueeni täyttyy koko ajan. Ja kun minä väsyn, valuu tekemäni työ siltä osin ajan oloon hukkaan.

Tämä kaikki on opettanut minulle paljon ja kokemani pohjilta olen pohtinut seuraavia asioita. Meidän luonnonhoitokulttuurimme on mielestäni vielä kehitysvaiheessa. Metsästyksen painopiste on suuntautunut kaikki nämä vuosikymmenet ja -sadat hyötyriistan pyyntiin ja sen juuret ovat hyvin luonnolliset. Metsästä piti aikanaan pyytää ravinnoksi ja turkiksella sai tienattua. Tämä totuttu ja osaksi periytynyt tapamme vaikuttaa edelleen ja todennäköisesti usein asiaa sen kummemmin pohtimatta.

Kun meillä ihmisillä on niin iso valta, kun meillä on, niin meidän ei tulisi unohtaa vastuutamme. Vastuuta siitä, miten asioihin vaikutamme ja siitä millaiseksi tämän kaiken jälkeemme jätämme. Jätämmekö kaiken paremmalle vai huonommalle mallille, kun saimme tämän vastuun meitä edeltäneiltä hoidettavaksemme? Näitä asioita meidän tulisi pohtia mielestäni syvällisemmin.

Minulla ei ole käytettävissä tarkkoja tilastoja kuinka suuri osa 300 000 metsästäjästä luonnosta huolehtii, mutta perustan käsitykseni niille vuosikymmenille ja paikkakunnille, joilla olen tehnyt työtä luonnon puolesta. Käsitys on tehnyt minut murheelliseksi. Meidän metsästäjäkunnastamme luonnosta huolehtii vain murto-osa ja pahimmillaan seuroissa asiaan ei panosteta asiaan lainkaan. Tähän meidän tulisi puuttua vakavasti.

Kun kulttuurimme on kaikki nämä vuosikymmenet ja -sadat meidät tähän nykytilaan ajanut, on selvää, ettei muutoksia tapahdu hetkessä. On myös selvää, etteivät asiat koskaan muutu, jos korjauskurssia ei aloiteta.

Meidän luontomme huono ja heikkenevä tila ei johdu siitä, ettemme tietäisi tai osaisi laittaa esimerkiksi pienpetokantoja kuriin. Se johtuu siitä, että meiltä puuttuu tarvittava tahtotila. Tässä ovat niin maaomistajat kuin metsästysoikeuksien haltijat avainroolissa. Jo muutamilla totuttujen kaavojen muutoksilla muuttaisimme paljon.

talvinen maisema, jossa rantakivia ja aurinko
Kuva: Nevalaisen kotialbumi.

Tavoitetila olisi, että jokainen seura hoitaa oman alueensa petopyynteineen. Jos on saanut oikeudet aluetta hyödyntää, täytyy siitä olla myös velvollisuus huolehtia.

Ammattipyynnille on maassamme varmasti oma sijansa ja pätevää porukkaa onneksi löytyy. Seurat eivät hallitse kaikkia alueita ja ammattipyyntiä voi käyttää esimerkiksi seuroissa, joista osaamista lajiin ei löydy. Alalle vihkiytyneet ja oikean asenteen omaavat ovat juuri sopivia henkilöitä ottamaan pyyntivastuulleen uusia alueita. Samat henkilöt kouluttavat alalle myös uutta väkeä. Teoriaa sekä käytäntöä, joka on aina tehokasta.

Alalle vihkiytyneiden asenne on erittäin suuressa roolissa, miksi meidän luonnonhoitokulttuurimme kehittyy ja kuinka nopeasti. Minä itse ajattelulle ei tässä kehityksessä ole sijaa, sillä sen hyöty jää vain sille alueella ja se hyöty loppuu, kun se pyytäjä loppuu.

Nauttikaamme kaikesta minkä olemme saaneet käytettäväksemme ja pitäkäämme siitä myös huolta. Se on meidän velvollisuutemme.

 

Tomi Nevalainen

Kirjoittaja työskentelee Suomen riistakeskuksen Helmi-vieraspetohankkeessa Kaakkois-Suomessa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>
Kommentointiohjeet