Eläintautien leviämisriski on otettava vakavasti

Villisikakanta on vahvistunut Suomessa varsin lyhyessä ajassa. Vain muutamassa vuosikymmenessä kanta on kohonnut nollasta yli tuhannen yksilön tasoon.  Laji lisääntyy tehokkaasti ja pyrkii levittäytymään uusille asuinsijoille.  Tihein kanta on Kaakkois- Suomessa ja Etelä-Suomen rannikkoalueella.

Muutos luonnossa on ollut nopea.  Voi perustellusti kysyä, kuuluuko villisika suomalaiseen luontoon ja varsinkin miten suurena populaationa. Euroopasta olemme saaneet varoittavia esimerkkejä villisian muuttumisesta riistaeläimestä vahinkoeläimeksi. Talvien lauhtuminen voi entisestään vauhdittaa kannan kehitystä, jos emme ole hereillä.

Suurin ajankohtainen huoli liittyy villisian merkitykseen tarttuvien tautien levittäjänä.  Nyt polttopisteessä on afrikkalainen sikarutto. Tämä sikojen ja villisikojen keskuudessa leviävä virustauti, on vaikeasti hävitettävä ja tarttuu helposti esimerkiksi kosketuksen tai ruhojen välityksellä. Tätä kirjoitettaessa lähimmät tiedossa olevat sikaruttotapaukset ovat Itä-Virosta läheltä Suomenlahtea. Kauhuskenaario olisi taudin leviäminen Suomeen.  Tämä romahduttaisi jo muutenkin heikosti kannattavan sikatalouden toimintaedellytykset Suomessa. Uhka on otettava vakavasti ja leviämisen riskiä on pienennettävä kaikin käytettävissä olevin keinoin. Tuotantotilojen suojaus ei ole perusratkaisu uhkakuvaan. Selvästi tehokkain ratkaisu on villisikojen leviämisen estäminen. Tässä poikkeustilanteessa villisikakanta tulisi vähintäänkin puolittaa Etelä- ja Kaakkois-Suomessa.  Tällä tavoin voidaan ratkaisevasti vähentää kannan leviämistä uusille alueille muuhun Suomeen.

Nyt on tärkeää miettiä myös niitä keinoja millä villisikojen metsästystä voitaisiin tehostaa. Esimerkiksi valon käyttö apuvälineenä ja loukkupyynti tulisi sallia. Järkiratkaisu oli myös ruokinnan salliminen, mikä vähentää eläinten liikkumista ja helpottaa metsästystä.

Myös alenevan villisikakannan tilanteessa tarvitsemme toimivan kannanhoitosuunnitelman ainakin Etelä- ja Kaakkois-Suomeen.  Hyvin toimittaessa tavoiteasetanta tapahtuu paikallisesti metsästäjien ja maanomistajien yhteistyönä ja kantojen kehitystä ja vaikutuksia ympäristöön seurataan säännöllisesti. Villisika on erittäin tehokas lisääntyjä ja meillä ei saa tapahtua samanlaista tilanteen karkaamista hallinnasta kuten Etelä-Ruotsissa on tapahtunut.

Villisikojen liikkumisen ohella toinen merkittävä sikaruton leviämisen riski liittyy ihmisten liikkumiseen. Virossa käyvät suomalaiset metsästäjät sekä Virosta Suomessa kulkevat työntekijät ovat liikkuvista riskiryhmistä merkittävimmät. Nyt kaikilta kysytään vastuullisuutta. Villisian lihan tai ruhonosien kuljetus Suomeen on luonnollisesti kiellettyä, mutta tarkkuutta on välttämätöntä lisätä myös varusteisiin liittyvän riskin vuoksi.  Naapurimaan metsästyksessä tulee käyttää vain paikallisia varusteita.  Tauti voi kulkeutua maahamme vaikka teurasroiskeista metsästyspuvun lahkeissa.

On harmillista, että villisikaan liittyvät kehitysnäkymät ovat näin heikot. Järkiratkaisu kuitenkin on se, ettei harrastusmahdollisuuksien lisäämisellä lähdetä tuhoamaan kokonaista elinkeinoa.  Kysymys on myös siitä, onko meillä suomalaisilla ruokapöydässämme myös jatkossa kotimaista possun lihaa.