Isovanhempieni maat rajoittuvat lounaissuomalaiseen luonnontilaiseen suohon ja suon merkitys on minulle suuri. Pappa, isoisäni, oli ahkera luonnossa liikkuja. Signeerasi käyntinsä suon saaren vihkoon ”Yksinäinen hiihtäjä”. Lapsena hiihdin suolla kanssaan, perheen kesken ja joskus yksinkin. Aikojen saatossa olen laillaan kulkenut toki muuallakin luonnossa aktiivisesti. Syksyisin sienestin aina tilaisuuden tullen – tai oikeastaan vieläkin enemmän. Hiivin metsässä, rakastin siellä kaikkea muuta paitsi hirvikärpäsiä. Papan luontovuotta rytmitti vahvimmin keväinen kurkien saapuminen suolle sekä syksyn muuttomatkalle lähtö. Kun kuulo heikkeni, hän vaati tietää joko käet kukkuvat ja uteli, joko tutussa heinikossa näkyi kanttarellien napakoita lakkeja.
Pappa metsästi, ja viimeinenkin tapaamisemme sisälsi keskustelua toiveestaan saada seuraaja hirviporukkaan tilalleen. Paikan kai sai alenevassa polvessa siirtää jollakin jouhevalla seuran sisäisellä sopimuksella. Siitä minä en oikeastaan enempää tiedä, koska vielä tuolloin lapset pitivät minut kiireisenä.
Isovanhempien luona oli pöydässä usein hirvenlihaa: kuutiot olivat tuuman kanttiinsa ja mamma määräsi papan paistamaan niitä pihan saunakamariin, sillä paiston kyökkiin aiheuttama käry ei ollut toivottua.
Joitain vuosia myöhemmin suoritin metsästyskortin Metsästäjäliiton Uudenmaan piirin naisille suunnatulla Koppelokurssilla. Tutkinnon läpäistyäni ajattelin, että jo poisnukkunut pappa olisi ollut juuri nyt ylpeä. Itsekään en silloin tiennyt miten isosti metsästäminen tulevaan elämääni vaikuttaisi. Viikonlopulta jäi elämään pysyviä ystäviä ja myöhemmin olen saanut kokea erityistä yhteisöllisyyden taikaa metsästävien naisten joukossa.
Eniten metsästän tässä omalla asuinalueella isoisäni seuran naapuriseurassa ja etupäässä valkohäntäpeuraa. Vaikka erilaiset metsästysmuodot ovatkin antoisia, kaikkein rakkainta minulle on peuran vahtimismetsästys. On äärimmäiseen vaikeaa perustella, miten edessä avautuva muuttumaton maisema voi olla niin rakas illasta ja vuodesta toiseen! Kytispaikat ovat aika alkeellisia ja lämmitystä en askeetikkona hyväksy. Pellon laidalla huoleni löytävät oikeat mittasuhteet. Istun, annan ajatusten virrata, kiireen loitota, löydän rauhan. Paikkaan sidotut muistot virtaavat vuorollaan, kun aloillaan viipyy hämärästä pimeän syliin. Lumiaikaan luonnossa näkee tarkasti uskomattoman pitkään. Eläinten kuin leijuvat hahmot erottuvat kaukaa, joskus ne kulkevat etäältä, joskus lähempää.
Reilu kymmenen vuotta sitten tulin riistakeskukselle tekemään riistamestariopintoihin liittyvää harjoittelua, joka jatkui erilaisina sijaisuuksina. Tuolloin Oma riista -palvelua vasta pystytettiin keskittyen kauris- ja hallisaaliin tallennustoimintoihin, mutta pikkuhiljaa palvelusta on kasvanut merkittävä työkalu riistanhoitoyhdistysten toiminnan ylläpidosta pyynti- ja poikkeuslupien käsittelyyn.
Viimeiset viisi riistakeskusvuottani ovat kuluneet yksinomaan julkisten hallintotehtävien äärellä. Vaikka julkiset hallintotehtävät ovatkin organisaation prosesseista se kaikkein kovin ja kuivin, saan tehdä töitä hyvässä tiimissä omana itsenä ja suurella sydämellä. Toivoisin aidon rakkauden luontoon ja riistaan välittyvän kätteni jäljissä. Riistanhoitoyhdistysten ja yksittäisten metsästäjien tekemä vapaaehtoistyön määrä pitää nöyränä ja kiitollisena. Usein ajattelen, että en olisi mitään ilman kokemuksia, joita asiakkaat ja työtoverit ovat kanssani jakaneet.
Poliittiset paineet ja yhteiskunnan muutokset vaikuttavat hallinnonalan ilmapiiriin ja metsästäjäkunnan ikääntyminen tai uusissa metsästäjissä naisten osuuden tasainen voimistuminen muovaavat puolestaan kuvaa nykymetsästäjästä. Vahvavärisintä keskustelua käydään suurpedoista, suojelusta ja lyijyn käytön rajoituksista. Mutta tämä on toimintakenttämme, arkeani, kaikkine muutoksineen ja haasteineen.
Papan kuolemasta on kuusitoista vuotta. Palaan suolle suksineni lumitalvina. Huikeassa hankikelissä ja auringossa on helppo ymmärtää, miksi pappa paikkaa rakasti. Saatan hiihtää ympäriinsä kyynelsilmin: kaikki on niin kaunista, on helppo hengittää. Houkuttelin kuopuksen hiihtämään saareen ensimmäistä kertaa viisivuotiaana. Hän kirjoitti vihkoon nimensä ja ikänsä. Sen perään jatkaa omatoimisesti Äiti, 40 v. Hiihtäjä voinee edelleen kirjoittaa vihkoon mitä hyvänsä. Luontoretkilläni olen saanut nähdä niin valkean hirven kuin suurpedoista ilveksen ja suden. Nyt alueellemme levittäytyvät euroopanmajavat. Niiden elintavat kiinnostavat ja koska kaikki lajista on meille nyt uutta, huomaan jälleen innostuvani valtavasti! Luonto opettaa, eikä sen äärellä ole milloinkaan valmis.
Allergikkoperheessämme liha on pääosin punaista, itse pyydettyä ja korkealle arvostettua. Nykyään valmistusta ei ole ulkoistettu saunakamariin. Tunnen suurta onnea, kun voin jakaa maanomistajille ja lähipiirille osuuden arvosaalista. Oman isoisäni kanssa en ehtinyt metsälle, mutta olen metsästänyt ihmisten kanssa, jotka ovat metsästäneet aikanaan papan kanssa. Ajatus tuntuu lohdulliselta; olla tällä paikalla sukupolvien ketjussa. Saada kulkea mailla, joilla on aina kuljettu.
Heli Paavola
Kirjoittaja työskentelee Suomen riistakeskuksen lupahallinnossa sekä raportointi- ja rekisteritiimissä asiantuntijana.