Eränkäynti on itselleni elämäntapa. Syvä rakkaus luontoa ja sen eliöstöä kohtaan on seurannut mukanani jo lähes puoli vuosisataa. Vuodenkierrossa ei ole aikaa, jossa en tee jotain luontoon liittyvää. Luonnon monikäyttö on varsin olennainen osa tätä kokonaisuutta, jossa yritän olla edes pieni osa ympäröivää luontoa. Omassa metsäpyhätössäni tykkään pohtia rauhassa elämän kiertokulkua ja välillä lennokkaasti koko universumin menoa. Rakkauteni luontoa ja eliöstöä kohtaan on aina ollut suuri ja sen vuoksi jonkin eläimen hengenriistäminen ei aiheuta itselleni suuria riemunkiljahduksia. Se on hiljainen hetki puhuttelevan kokonaisuuden äärellä. Kuitenkin metsästykseen kuuluu saaliin talteen ottaminen ja siinä vaiheessa, kun sitä ei enää pidä oikeutettuna, on parempi jättää aseet naulaan. Usein metsästyksen oikeutusta perustellaan ihmisen olevan osa luonnon ekosysteemiä, huippupeto. Ja siinä ollaan oikeassa. Historian sivu metsästyksen rooli ihmisen jokapäiväisessä selviytymisessä on ollut merkittävä. Mutta evoluution myötä homo sapiens interdum (ajoittain viisas ihminen) on vuosi vuodelta erkaantunut luonnosta yhä etäämmäksi.
Rinnastettaessa ihminen muihin petoeläimiin eroja löytyy valtavasti. Me emme tarvitse välttämättä saalistaa pysyäksemme hengissä. Luonnossa elävien petoeläinten elämän keskipiste on saalistaminen ja lisääntyminen. Evoluution mekanismit ovat kehittäneet niin saaliseläinten kuin saalistajienkin ominaisuuksia siten, että näiden keskinäinen tasapaino säilyisi mahdollisimman hyvin. Me ihmispedot olemme rynnineet kehityksessä reilulle etumatkalle saaliseläimiin nähden, joten meiltä ylivertaisilta pedoilta voidaan edellyttää vastuullisuutta suhteessa omaan harrastukseemme.
Miten ja missä tämä vastuunottaminen näkyy? Ja missä sen erityisesti tulisi näkyä? Teknologinen kehitys yhteiskunnassa on tuonut monelle elämän alueelle helpotusta ja hyvinvointia. Metsästykseen se on tuonut turvallisuuden lisäksi helppoutta sekä tehokkuutta, joka ei välttämättä aina ole hyvä. Vastuullisuuteen ja eettisyyteen pitäisi meillä vastuullisilla pedoilla kiinnittää erityistä huomiota. Evoluution edetessä me olemme keksinnöillämme saavuttaneet saaliseläimiimme nähden sellaisia menetelmiä, joihin niillä ei ole mitään mahdollisuutta vastata. Tässä astuukin kuvioon yksittäisen metsästäjän sekä päätöksentekijöiden vastuullisuus. Jokainen metsästäjäpeto voi miettiä harrastuksensa läpi ja pitää huolta vastuunkantamisesta. Päätöksentekijöiden vastuulla taasen on pitää lainsäädännön reunaehdot sellaisina, että metsästys olisi mahdollisimman eettistä ja vastuullista.
Entäpä ihmispedon kyky olla ja toimia luonnossa? Varsinaiset luonnon selviytyjät, sudet, karhut, petolinnut ja muut ovat sopeutuneet vaihteleviin luonnonolosuhteisiin ja kykenevät elämään siellä päivästä ja vuoden ajasta toiseen. Yöllä saalistuksessaan epäonnistunut kettu painautuu makuulle kuusen alle kieppiin kääntäen kuononsa hännän tyveen ja edessä on pitkä, kylmä arktinen päivä. Ihminen käy pyörähtämässä metsällä ja palaa kotiin lepäämään sekä nauttimaan jääkaapin antimista. Ilta kuluukin rattoisasti television äärellä virvokkeita nauttien. Olen joskus ajatellut ääneen, että jokaisen metsästäjän tulisi joka vuosi viettää ainakin yksi yö ulkona, tulilla pohdiskellen eränkäynnin syntyjä syviä. Me olemme erkaantuneet luonnosta siinä määrin, että olemme suorastaan surkimuksia mitä tulee luonnossa selviytymiseen. Puhumattakaan aisteistamme, jotka ovat surkastuneet käytön puutteen vuoksi.
Mitä riista ja metsästys minulle merkitsee? Se on kokonaisuus, jossa pääsen toteuttamaan syvällä sisälläni kytevää pyyntiviettiä yhdessä nelijalkaisen apurini kanssa. Parhaimmillaan se on jotain seuraavanlaista…
” Aamusta saakka olen kävellyt punaisen koiran kanssa kiveliön halki tavoitteena vaaran kupeessa oleva lähde. Siihen pitäisi virittää laavu, jossa muutama päivä ympäristössä metsästellen kuluisi rattoisasti. Ei ole kiire mihinkään. Saavun lähteelle ja paikka on ihanteellinen leiriä varten. Lähimmälle tielle on reilusti matkaa ja tervaksentuoksuisia tulipuita on riittämiin. Pystytän laavun nopeasti ja lumisateen alkaessa lähden vielä pyörähtämään koiran kanssa pienen iltalenkin vaaran lakimännikössä. Pienen kävelyn jälkeen kuulen raskaat siiveniskut ja kohta lumisateen keskellä räjähtää tulinen kansalliskoiran haukku. Teen huolellisen lähestymisen ja pian saan näkyviini paksulla pankkaoksalla alaspäin kurkistelevan metsokukon. Koiran haukussa ei ole taukoja. Huolellisen hiipimisen jälkeen saan rihlakolle hyvän tuen mättäästä ja kiristän liipasimesta. Laavulle tullessani sytytän tulet ja ripustan vankan linnun laavun kolmijalkaan roikkumaan. Koira oikaisee laavun sisään makuulle ja itse alan iltapalan tekoon.”
Voinko rakastaa ja tappaa yhtaikaa? Ihmisillä rakkauden tekoihin kuuluu mm. toisten huomioiminen. Kun eräpolkua on taivaltanut jo pidemmän aikaa, niin yhä enemmän tulee tilanteita, joissa antaa kohteena olevan riistaeläimen jatkaa matkaa. Kuitenkin metsästyksessä on välttämätöntä aika ajoin tappaa, jotta koira saisi palkintonsa hyvästä työstä tai että perheessä voitaisiin nauttia vielä suhteellisen puhtaasta riistanlihasta. Loppujen lopuksi täytyy muistaa, että ihminen on peto.
Rakkauteni luontoa ja sen monimuotoisuutta kohtaan on loputon. En voi olla ihmettelemättä ekosysteemin hienouksia. Osaltani yritän jatkaa vastuullisen, mutta omilta ominaisuuksiltaan perin onnettoman pedon elämää…
Kai-Eerik Nyholm
Kirjoittaja työskentelee Suomen riistakeskuksessa Pohjois-Karjalan vs. riistapäällikkönä.