Iso osa meistä metsästäjistä on kasvanut lajin pariin kotoa saadun esimerkin kautta. Oma polkuni on ollut hieman erilainen, koska lapsuudenkodissani ei kukaan metsästänyt. Maa- ja metsätilan kasvattina ympäröivä luonto kaikessa moninaisuudessaan, sekä luonnonvarojen hyödyntäminen eri muodoissaan oli kuitenkin vahvasti läsnä arkisessa elämänmenossa. Tekeminen määräytyi vahvasti vuodenajan ja olosuhteiden mukaan, elettiin ympäröivän luonnon rytmissä. Tällä on varmasti ollut iso vaikutus siihen, että luonnon merkitys on minulle ollut aina suuri.
Jälkikäteen ajatellen kipinä metsästystä kohtaan lienee kyllä kytenyt minussa jo varhain. Kunnolla liekiksi tuo kipinä syttyi kymmenen ikävuoden tienoilla. Tuolloin joululahjaksi saatu eräaiheinen kirja oli kohtalokas. Pekka Reinikan ja Tauno V. Mäen kirja oli sopiva yhdistelmä asiatietoa ja kokemusperäistä metsästyksen tunnelmaa Martti Arkon kuvituksin. Maailma vei nuoren miehen mennessään eikä paluuta ole sen jälkeen ollut. Eräpolkuni alkoi pienpetojen pyynnillä, joka oli silloin vielä aseettomalle mahdollinen pyyntimuoto. Iän karttuessa mukaan tulivat muut pienriistajahdit ja lounaisen Suomen asukkaana myös rikas sorkkariistamme.
Kun aikanaan ammatinvalinta tuli ajankohtaiseksi, oli itsestään selvää, että sen tuli liittyä luontoon, luonnonvaroihin ja niiden hyödyntämiseen tavalla tai toisella. Tie veikin metsänhoitajan opintoihin, johon oli onnekseni mahdollista yhdistää riistaeläintieteen opintoja. Varsinaisen työurani aloitin metsäenergian parissa, mutta mahdollisuuden tarjoutuessa siirryin nykyisiin tehtäviini riista-alalle.
Metsästys ei ole minulle niinkään harrastus vaan elämäntapa, joka näkyy ympärivuotisesti arkisessa elämänmenossa. Luonnonilmiöiden ja eläinten seuraaminen ympäri vuoden, riistapeltojen viljely ja vaikkapa riistan elinolojen huomioiminen kotitilan metsänhoitotöissä ovat esimerkkejä tästä kokonaisuudesta. Perheeni kotitalokin rakennettiin vastoin trendiä metsän keskelle. Kokonaisuuteen kuuluu luonnollisesti myös sadonkorjuu metsästyksen muodossa. Nykyisessä elämäntilanteessa toiminnan painopiste taitaa kyllä olla enemmän riistanhoidon puolella.
Kun asiaa pohdin, metsästävässä elämäntavassa minua kiehtoo kokemus siitä, että saan olla aktiivinen, joskin melko vaatimaton osa luonnon kiertokulkua, en pelkästään ulkoinen tarkkailija. Luonto itsessään tarjoaa loputtomasti mielenkiinnon kohteita pelkästään sitä tarkkailemalla, mutta metsästävän elämäntavan kautta koen pääseväni astetta syvemmälle suhteessani luontoon. Tämän kokemuksen mukana tulee myös vastuu, kaikessa toiminnassa tulee pyrkiä kestävyyteen. Metsästävä elämäntapa onkin siten paljolti myös itsetutkistelua ja jatkuvaa uuden oppimista ja omaksumista.
Toisaalta minulle on tärkeää metsästyksen yhteisöllisyys. Paikalliset metsästäjät muodostavat etenkin maaseudulla edelleen tiiviin verkoston, jolla on yhteiset mielenkiinnon kohteet ja hiotut toimintamuodot. Puheenaihetta ei muiden metsästäjien kesken tarvitse pitkään miettiä. Kuuluminen porukkaan on yksi ihmisen perustarpeista, ja yhteisen tavoitteen eteen toimiva metsästysporukka lienee niitä alkuperäisimpiä ihmislajin yhteistoiminnan muotoja.
Toivoisin, että yhä useampi kaltaiseni, jolle metsästys ei ole tullut kodinperintönä, löytäisi elämäntavan pariin ja olisi osaltaan turvaamassa metsästäjäyhteisön tulevaisuutta. Rakkaudesta riistaan.
Antti Impola
Kirjoittaja työskentelee Satakunnan riistapäällikkönä