Metsästys on aina ollut mukana elämässäni tavalla tai toisella. Olen kasvanut sen mukana. Se on ollut minulle luonnollinen tapa olla luonnossa ja hankkia ravintoa.
Minun ei ole tarvinnut perustella harrastustani, varsinkaan itselleni. Mutta mitä se on ja mitä se on minulle ollut, olen sitä monesti pohtinut. Mikä saa palaamaan yhä uudelleen samoihin maisemiin, mikä saa pysähtymään, sulkemaan silmänsä ja hiljentymään hiljaisuuden keskellä.
Se on tunne.
Se on ympäröinyt minua lapsuudessa eräkirjallisuudella, metsästyskoirilla, metsästysreissuilla isän kanssa kotimetsiin tai talviseen pohjoiseen, suuriin erämaihin. Se on ollut oppia hyvistä ja huonoista asioista, se on opettanut kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja kunnioitusta. Se on aamu-usva, joka yrittää kätkeä metsän salaisuudet viimeiseen asti.
Se on kuulunut metsästyskämpällä, kuunnellessa vanhempien miesten eräjuttuja ja välillä myös juttuja, jotka saivat korvat punoittamaan. Se on kuulunut metsässä, kun ajokoiran, syksyn ensimmäiset kiljahdukset kajahtavat ilmaan pakkasaamussa. Se joka saa jopa evoluution surkastamat korvalihakset liikahtamaan.
Se on tarttunut vaatteisiin savun hajuna. Se tuntuu lämpimänä hehkuna iholla, kun tervastulet leimahtavat liekkiin. Se on liekki, joka saa sen puheliaammankin miehen hiljenemään ja pysähtymään omiin ajatuksin. Ja joskus se saa sen hiljaisemmankin miehen puhumaan.
Se näkyy metsästäjän ja koiran välisenä sanattomana rakkautena. Se on nuolaisu kämmenselässä, rapsutus korvan takana. Se on pohjaton suru, kun metsästäjä joutuu luopumaan metsästyskumppanistaan.
Se on hetkiä, kun oma lapsi haluaa lähteä mukaan metsälle ja pyytää veistä, jotta voi osallistua hirven nylkyyn. Se on yhteenkuuluvuutta, ihmisten tehdessä talkoita ja joillakin se saa tekemään töitä koko elämänsä ajan riistan ja luonnon hyväksi.
Se on suunnattoman iso kokonaisuus, joka joskus johtaa siihen mitättömän pieneen hetkeen, jolloin sormi puristaa liipaisinta ja elävä olento muuttuu arvokkaaksi ravinnoksi.
Metsästys on kokemuksia, jotka opettavat ja kasvattavat. Se on tunteita, joita jaetaan silloin kun makkara tipahtaa tikusta nuotioon. Se on muisto, joita muistellaan hehkuvan näyttöpäätteen äärellä, sitä seuraavaa reissua odotellessa.
Kaikki nämä ovat edellä mainitut tunteet, kokemukset ja muistot, ne ovat minun. Mutta ne ovat sellaisia, joihin kanssaharrastajat voivat hyvin samaistua ja jakaa.
Ja tämä on se minun ”rakkaudesta riistaan” -juttuni ja mahdollisuus tehdä osani riistan ja metsästyksen hyväksi.
Minulla on halu ja taito siihen, että voin taltioida nämä hetket kuviin ja videolle. Voin rakentaa kuvilla ja äänimaailmalla hetken joka, ainakin toivottavasti, saa katsojalla jonkinlaisen tunteen pintaan.
Minulla on halu siihen, että pääsen viestimään niistä kymmenistä tuhansista vapaaehtoisista, jotka tekevät lukemattomia työtunteja riistan hyvinvoinnin eteen hoitamalla luontoa, riistaa ja keräämällä riistatietoa. Haluan tuoda esille ne asiantuntijat ja ihmiset, jotka tekevät uusia elinympäristöjä vesilinnuille, ne, jotka tutkivat ja opiskelevat uusia tieteenaloja parantaakseen eläinten hyvinvointia.
Nämä henkilöt ovat metsästäjiä. Ja meillä riittää kerrottavaa siitä, että metsästäjät tekevät hyvää. On tärkeää kertoa asioista oikeilla faktoilla ja puututtava vääristelyyn. Mutta meidän on uskallettava kertoa myös, että rakastamme sitä mitä teemme ja ne teot ovat hyviä.
Niin. Ei me koskaan saalista saatu sieltä pohjoisesta. En tiedä oliko se isän ase edes ladattu. Luulen, että hänellä oli näillä reissuilla toisenlainen tarve. Tunne. Tunne olla hetken vapaa, olla osa luontoa ja tehdä sitä mitä rakastaa.
”Tarinasi rakkaudesta”, joka otsikkoonkin päätyi on anagrammi sanoista rakkaudesta riistaan.
Tero Salmela
Kirjoittaja työskentelee Suomen riistakeskuksen audiovisuaalisena suunnittelijana