Pääsin viime marraskuussa Turun yliopiston alumni-iltamaan kertomaan omasta urapolustani. Esityksen otsikoin ”päämäärätietoiseksi urapoluksi riista-alalle”. Itselläni on ollut koko ajan kirkkaana päämääränä harrastuksen saaminen ammatiksi, ja nyt vihdoin olen unelmatyössäni Suomen riistakeskuksessa. Lähes kaikki työkokemukseni ja opintoni ovat tukeneet tätä polkua, eikä mutkia matkaan ole juurikaan tullut.
Polku on kuitenkin alkanut jo kauan sitten, hyvin perinteiseen tapaan oman isäni jalanjälkiä seuratessa. Suurin osa sukuni miehistä on metsästäjiä, joten eränkäynti elämäntapana on tullut veren perintönä. Ennen kuin omat jalkani alkoivat kunnolla kantaa, matkasin metsässä isän selässä kantorinkassa. Isäni ja kultaisennoutajamme Mintun kanssa kuljimme etsimässä lintuja, samalla kun äitini keräili marjoja ja sieniä. Makkaranpaistoretkiä teimme usein eri laavuille serkkujemme kanssa, oli sitten kesä tai talvi. Isäni mukana kuljimme veljeni kanssa hirvijahdissa kaikki syksyt pienestä pitäen. Nylkyhommat olivat sen verran mieluisia, että välillä piti toppuutella, jotta aikuisillekin jäisi jotain nyljettävää.
Koirat ovat olleet vahvasti mukana lapsuudessani ja nuoruudessani, sillä kotonamme on Mintun lisäksi ollut useita karkeakarvaisia saksanseisojia. Metsästäjänurani lähti liikkeelle Etelä-Pohjanmaan lakeuksien fasaaneista ja rusakoista. Teini-ikäisenä taloomme tuli saksanseisoja Dina, joka opetti minulle hyvin paljon metsästyksestä ja rakkaudesta riistaan. Dina tuli mukaan joka reissulle, ja hyvin usein saalistakin saatiin. Mintun kanssa kasvoin vauvasta lapseksi, ja Dinan kanssa teinistä aikuiseksi. Näiden perheenjäsenten hyvästelyt ovat olleet vaikeimpia asioita tähänastisessa elämässäni, mutta myös opettaneet paljon. Koirat ovat olleet korvaamattomassa roolissa.
Kuten monilla nuorilla opiskelemaan lähtiessään, myös minulla metsästysharrastuksen jatkaminen muuttui Turkuun muuttaessani huomattavasti hankalammaksi. Kun en tuntenut ketään ja metsästysseuroihin oli vaikea päästä, jäävät jahtireissut vähiin. Ahdistamaanhan se alkoi nuorta eräjormaa, joten ajokilometrejä tuli ensimmäisten syksyjen aikana melkoisesti, kun matkaa kotomaille oli kolme tuntia per sivu. Monet opiskelijariennot jäivät väliin, koska viikonloppuisin oli päästävä metsälle.
Koska riista-ala oli tavoitteena, aloin luomaan verkostoja alalle hyvin nopeasti. Pääsin Metsästäjäliiton toimikuntiin vapaaehtoistoimijaksi, ja sitä kautta sain tuttuja, joiden kanssa pääsin vierasjahteihin. Yhdistystoiminnan ja töiden kautta lopulta pääsin myös metsästysseuraan jäseneksi, mutta noin 10 vuoden projekti sekin oli. Nyt saan jälleen toteuttaa rakkauttani riistaan niin usein kuin vain suinkin ehdin.
Metsästäjätyyppinä minua voisi kutsua sosiaaliseksi metsästäjäksi. Käyn vain harvoin yksin metsällä, sillä minulle jahdissa tärkeintä on kavereiden kanssa turiseminen ja jahtinuotiolla istuminen. Toki myös luonnon rauha ja jahdin tuoma jännitys ovat tärkeitä. Hirvieläinjahdissa korostuu myös lihan merkitys. Kolmihenkinen perheeni ei kaupasta juuri lihaa osta, sillä kolme pakastinta on täynnä lihaa, sieniä ja marjoja. Riistatalous onkin luonut itselleni, perheelleni ja läheisilleni paljon hyvinvointia monella eri tavalla. Lihaa annetaan sukulaisille, kavereita viedään metsäretkille uusia luontokokemuksia hakemaan ja itse pääsen hektisen perhearjen välissä rentoutumaan ystävieni kanssa jahtireissuille.
Vuoden metsästyksellisenä kohokohtana on ystäväporukkani, jota Ahvenuslammen peurapartioksikin kutsutaan, peurajahtiviikonloppu mökilläni Hämeessä. Ystävilläni ei ole ollut peurajahtiin juuri muita mahdollisuuksia, joten olen pystynyt tarjoamaan heille uusia jahtimahdollisuuksia. Kaikki peurapartion jäsenet ovat ampuneet ensimmäiset peuransa näillä reissuilla, ja kaatojen jälkeen on opeteltu yhdessä suolistus, nylkeminen ja lihan paloittelu. Lihat jaetaan tasan, joten kaikki saavat, jahtionnesta riippuen, hyvän määrän lihaa omalle perheelleen syötäväksi. Kaikille partion jäsenille reissun merkitys on paljon jahtia suurempi. Hyvinvointivaikutukset lasketaan ennemminkin henkisellä puolella, kuin lihakiloissa tai onnistuneissa riistalaukauksissa.
Olen saanut houkuteltua pari ystävääni metsästyksen pariin, ja tarjonnut heille metsästysmahdollisuuksia ja opastusta metsästäjänuran alulle. Jos jokainen metsästäjä ottaisi kavereita mukaan jahtiin tai edes valkeille, ja veisi silloin tällöin lihaa tuliaisina, kohentuisi ihmisen mielikuva harrastuksestamme. Riistan tuomaa hyvinvointia on etenkin täällä Lounais-Suomessa helppo jakaa, kun riistaa on runsaasti.
Pitäkäämme siis huoli, että rakkautemme riistaan näkyy myös muille.
Antti Rinne
Kirjoittaja työskentelee Suomen riistakeskuksella Lounais-Suomen hirvitalousaluesuunnittelijana