Metsästyksessä ja riistanhoidossa, tai niin kuin asia nykyään esitetään, metsästyksessä ja luonnonhoidossa on tapahtunut valtaisa muutos. Meidän metsästävien suomalaisten määrä on kaksinkertaistunut niistä ajoista, kun itse suoritin metsästäjätutkinnon 70-luvun alussa ja tässä kasvuloikassa puhutaan noin 150 000 metsästäjästä. Samaan aikaan riistakannoissamme on tapahtunut vastaava muutos: sorsastuksesta, jäniksen ja metsäkanalintujen metsästyksestä on painopiste siirtynyt hirviin, valkohäntäpeuroihin ja metsäkauriisiin. Pienriistan osalta saaliskärjiksi ovat sinisorsan, teeren ja metsäjäniksen sijaan nousseet sepelkyyhky ja supikoira. Hirvieläinsaalis on lähes 140 000, kun se 1960-luvun lopulla oli noin 4000. Ja kaikki tämä vain oman 50-vuotisen metsästäjäurani aikana.
Mikä ei ole muuttunut on metsästäjän intohimoinen suhtautuminen harrastukseensa, rakkautensa riistaan. Ilman riistaa ja erityisesti ilman hyvinvoivaa riistaa ei ole metsästysharrastustakaan. Oivalsin tämän jo ollessani toisella kymmenellä uunituore metsästyskortti kädessäni.
Olin saanut olla reppukannossa mukana jo 60-luvun alkuvuosina niin kotoisilla koirankoulutusreissuilla kuin Lapissa riekonpyynneissä. Omia muistikuvia on kahdesta kuusenhavukatteisesta peltopyynruokintapaikasta ja yhdestä laukonpeuran, jolla nimellä valkohäntäpeura siihen aikaan meillä tunnettiin, ruokintapaikasta. Ruokintapaikkoja oli aina yhtä jännä mennä täyttämään viljalla ja katsoa jäljistä, olivatko huolenpidon kohteet käyneet ruokailemassa.
Alta kymmenvuotiaana nuorena erämiehen alkuna tehtäväksi tuli isän ampuman riistan renssaaminen ja heti toiselle vuosikymmenelle päästyäni oli metsästäjätutkinnon vuoro. Isä oli kanakoiramies ja se tarkoitti, että kanalinnut, sepelkyyhky ja sorsat olivat meidän erityishuomiomme kohteena. Hirvieläimistä ei piitattu, paitsi tietysti laukonpeurasta.
1970-luvun alku oli riistallisesti vaikeaa aikaa. Peltopyykanta oli romahtanut, metsäkanalintukannat voimakkaassa laskussa eikä fasaaneja ollut kuin isoilla kartanoilla. Niinpä nuoren kanakoiramiehenalun polttava eräkipinä, rakkaus riistaan, ei meinannut löytää kanavaa purkautuakseen. 14-vuotiaana ilmoitin isälle, että ryhdyn kasvattamaan fasaaneja, jotta saadaan pidettyä koirat kunnossa. Isä siihen, että mikäpä siinä. Hän soitti Torpin Nisselle Harvialaan ja kysyi, voimmeko tulla hakemaan pojalle fasaaneja. Siitä se alkoi.
Rippilahjaksi saaduilla rahoilla ostin lisäksi viiriäisiä. Viiriäinen oli erittäin hyvin nuoren kanakoiran koulutukseen soveltuva lintu ja niitä asustelikin äidin mansikkamaalla kymmenittäin. Ensimmäisen oman koirani sain seuraavana vuonna ja mansikkamaasta tuli tärkeä riistaparatiisi: joka aamu ja ilta koiran kanssa ennen ja jälkeen koulupäivän treenattiin viiriäisillä. Viiriäisistä siirryin peltopyihin. Rakensin itse hautomakoneet, joita koko kevään ja alkukesän naksahteli kaikissa huoneissa, myös makuuhuoneessa.
Luin kannesta kanteen riistalintujen kasvatusta käsittelevät oppaat ja loput opettelin kantapään kautta. Se oli haastavaa aikaa, koulun ulkopuolinen aika meni kokonaisuudessaan riistan hoivaamiseen, rakkaudesta riistaan. Palkinto oli suurta mielihyvää tuottava tilanne omilla metsästysmailla, oli hyvinvoivaa riistaa ja sitä oli riittävästi. Koirat olivat kunnossa ja kiekkoradalla vietetyt lukemattomat illat poikivat unohtumattomia erämuistoja. Siitä suuri kiitos jo edesmenneelle professori Erik Anttiselle, joka ammuttuani ensimmäisen peltopyyni sanoi, että nyt minun pitää alkaa pitää ”jaktjournalia” eli metsästyspäiväkirjaa. Nyt päiväkirjaa on pidetty 50 vuotta.
Minulla on ollut etuoikeus olla näkemässä metsästyksen muutos ja olen suurella tyydytyksellä päässyt seuraamaan tätä kehitystä aitiopaikalta ensin rivimetsästäjänä sitten Metsästäjäin keskusjärjestön ja nykyisin Suomen riistakeskuksen toimihenkilönä. Tutuksi on vuosikymmenten saatossa tullut koko suomalaisen eränkäynnin kirjo. Kovissakin keleissä on istuttu ulkoluodoilla odottamassa kalkkaita, telkkiä tai alleja, hylkeitäkin on luodoilla kytätty. Huhtikuisina iltoina on seurattu luonnon valtavaa teatteria majavaa odotellessa. On kuunneltu mäyräkoiran intensiivistä ajohaukkua peuran tai kauriin perässä, hirvihaukullekin on saanut ilon hiipiä. Aikaa on vietetty myös jänispassissa. Suurin ilo on ollut seurata intohimon metsästykseen siirtyneen seuraavalle sukupolvelle. On saanut seurata, aistia ja nähdä saman intohimoisen poltteen eränkäyntiin, joka itsessä nuorena roihui.
Meillä ei ole koskaan ollut näin paljon riistaa, ei koskaan näin paljon metsästäjiä eikä koskaan suomalaisten suhtautuminen ole ollut harrastukseemme näin positiivinen. Metsästys ja riistanhoito hoidetaan meillä tyylikkäästi, eettisesti ja korkeatasoisesti, suurina ja pieninä tekoina, rakkaudesta riistaan!
Klaus Ekman
kirjoittaja toimii Suomen riistakeskuksen viestintäpäällikkönä ja Metsästäjä-lehden päätoimittajana