Monet innokkaat metsästäjät perivät intohimon metsästämiseen ja eränkäyntiin vanhemmiltaan. Meillä metsästämättömän perheen vesoilla tarina on usein erilainen. Oma polkuni on johtanut minut lopulta monen mutkan kautta riistahallintoon töihin.
Lapsuudenkotini sijaitsee pienessä keskipohjalaisessa maalaiskylässä lähellä merta. Hyvistä harrastuspuitteista huolimatta metsästys tai riista ei kotonani herättänyt kenessäkään kiinnostusta saatikka intohimoa. Kauan ennen kuin tiesin että mitä metsästys tarkoittaa, minut valtasi outo tunne nähdessäni pellolla esimerkiksi rusakon tai ketun. Halusin saada eläimen kiinni, vaikka en tiennyt mitä olisin sillä edes tehnyt. Nykyään näen asian niin että minuun on sisäänrakennettu vahva metsästysvietti, joka näyttää löytyvän myös monelta kanssametsästäjältä. Omalta osaltani voin sanoa, että motivaatio metsästykseen kumpuaa täysin sisältäpäin, kuten se teki jo lapsena.
Muutamia auringonkiertoja myöhemmin seiskaluokalla paikallinen metsästäjä kävi esittelemässä harrastustaan luokalle, ja silloin koin salamaniskun tavoin: ’’tämä on se mun juttu’’. Koska omassa perheessä ei metsästetty, oli tiedonhankinta hyvin pitkälle metsästysoppaan varassa. Motivaatiosta ei kuitenkaan ollut puutetta ja metsästyskortti tuli heti ensimmäisellä tentillä, mutta mitä nyt sitten? Kortin suoritettuani kävi ilmi, etten ole ainoa metsästäjä maailmassa, ja alkoi löytyä asiasta kiinnostuneita kavereita.
Koin ja koen edelleen olevani metsästyksen parissa kotonani, ja harrastustunteja kertyi jo vasta-alkajana runsaasti. Yläasteen lopulla olin monien muiden tavoin haasteen edessä: mihin jatkan? Metsästys ja luonto kiinnostivat enemmän kuin mikään, mutta missä niistä voisi oppia enemmän? Vastaus tuli eräänä talvisena päivänä, kun opinto-ohjaaja antoi minulle esitteen: Perhon riistalukio. Tämähän kuulosti täydelliseltä! Ei niinkään se lukio, mutta se riista. Paperit sisään ja pääsykokeen jälkeen kuulin tulleeni valituksi. En meinannut pysyä nahoissani, vaikka kotona saatettiinkin olla kouluvalinnastani hieman skeptisiä.
Riistalukio paljastui nuoren metsästysinnokkaan kaverin paratiisiksi. Koko luokka samanmielisiä tyyppejä, joiden kanssa juttua riitti loputtomiin. Paljon metsästettiin Suomessa ja ulkomailla. Lisäksi opeteltiin erilaisia erä- ja selviytymistaitoja. Erityisen lämmöllä muistelen vapaaehtoista 60 kilometrin marssia, joka meille pyynnöstä järjestettiin. Omia rajoja saatiin kokeilla monessa asiassa ja metsästystaitoihin saatiin kovan luokan opetusta. Viimeistään tässä vaiheessa voin sanoa, että rakastuin metsästykseen ja eränkäyntiin, puhumattakaan niistä riistaeläimistä. Perhoaikoina metsästyksestä tuli minulle elämäntapa. Loputon roihu sisällä, josta ei saa koskaan tarpeekseen. Tiilannetta ei helpota pohjolan luonto, joka houkuttelee jatkuvasti uusille eräseikkailuille. En keksi, mikä voisi olla parempaa.
Loppujen lopuksi lukiokin tuli hoidettua kunnialla loppuun ja riistainen tie vei Helsingin yliopiston Maatalous- ja metsätieteelliseen riistaeläintieteiden pariin. Yliopisto oli Perhon jälkeen melkoinen harppaus monellakin saralla, mutta jälleen kerran ystävät löytyivät metsästyksen parista. Viikin akateemiset metsästäjät tarjosi hyvät harrastusmahdollisuudet myös pääkaupunkiseudulla. Opintojen loppuvaiheilla päädyin erään riistatalouspäällikön houkuttelemana töihin Suomen riistakeskukseen. Nykyään vedän Suomen suurinta vieraspetojen poistohanketta eli Helmi-vieraspetohanketta. Epämääräisestä poltteesta sisällä tuli harrastus, työ ja elämäntapa, enkä vaihtaisi omalta polultani pois päivääkään.
En tiedä olenko ollut poikkeuksellisen onnekas, mutta minulle tämä kaikki on opettanut, että pitää uskoa itseensä, jopa silloin kun muut eivät usko, että valintasi olisivat järkeviä. Usko omiin kykyihin ja osin myös jääräpäisyys saattaa kuljettaa omissa haaveissa ja unelmissa yllättävän pitkälle. Minulle se tuo nykyään myös leivän pöytään, vaikka varsinkin perhoaikoina valintojani kyseenalaistettiin kovasti. Ei kyseenalaisteta enää.
Mitä sitten tulee luontoon, kasveihin, kaloihin ja riistaeläimiin, on rakkaus niitä kohtaan nyt ja tulevaisuudessa tulista ja intohimoista. Vaikka mitä ikävää tapahtuisi, niin minulle jää päivieni loppuun asti metsästys ja rakkaus riistaan.
Kari Karhula
Kirjoittaja työskentelee Helmi-vieraspetohankkeen projektipäällikkönä