Suomi on tuhansien yhdistysten maa, eikä metsästysmaailma ole tässä suhteessa poikkeus. Metsästyskulttuuri pohjautuu tänä päivänä voimakkaasti seuratoimintaan. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen selvityksessä Suomalainen metsästäjä 2008 vain arviolta viidesosa metsästäjistä ei kuulunut mihinkään metsästysseuraan.
Mutta millainen tausta nykyisenkaltaisella seurakulttuurilla on? Mikä tähän on johtanut?
Vastauksen saadaksemme täytyy peruuttaa pitkälle, 1800-luvun puolelle.
Pirjo Ilvesviita on tutkinut suomalaisen metsästyskulttuurin muutosta kotitarvemetsästyksestä järjestäytyneeseen yhdistystoimintaan. Vielä 1800-luvun puolivälissä ei metsästysseuroja ollut, vaan metsästys oli monin tavoin kontrolloimatonta. Tämä ajoi useita riistalajeja, kuten euroopanmajavan ja metsäpeuran sukupuuttoon tai sen partaalle.
Murros tapahtui 1865, kun ensimmäinen varsinainen metsästysseura Finska Jagtföreningen, Suomen Metsästysyhdistys perustettiin. Perustajat kuuluivat porvaristoon, jolla oli hyvät suhteet silloiseen senaattiin. Vaikutteita riistakantojen hoidosta he olivat saaneet ulkomailta ja he pitivät hallitsematonta kotitarvemetsästystä uhkana riistakannoille. Urheilumetsästäjiä, kuten siihen aikaan heitä nimitettiin.
Harrastuspohjainen metsästys ei aluksi nauttinut suurta hyväksyttävyyttä, mutta yhdistyksen määrätietoisen työn tuloksena tilanne alkoi muuttua, kun heidän johdollaan vahvistettiin uusi metsästysasetus Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus metsästyksestä ja otusten pyynnistä Suomessa vuonna 1868. Vuosisadan loppua kohti alettiin perustaa runsaasti lisää metsästysseuroja. Osa näistä oli suuria lääninseuroja, joiden tehtävänä oli edesauttaa paikallisyhdistysten perustamista.
Vanha Ruotsin vallan aikainen metsästyslaki uudistettiin vuonna 1898. Tuolloin kirjattiin ensimmäistä kertaa riistalajeille jopa metsästysajat. Vanhasta laista säilyi metsästysoikeuden sidonnaisuus maanomistajuuteen, joka mahdollisti laajempien metsästysalueiden muodostamisen.
Vuonna 1902 julkaistiin Juhani Ahon kirjoittama Metsästysalueiden muodostamisesta ja metsänriistanhoidosta -opas, joka sisälsi käytännön ohjeita mainittuihin aiheisiin. Teos oli lajissaan merkittävä, sillä se julkaistiin molemmilla kotimaisilla kielillä. Ensimmäistä kertaa riistanhoidosta saattoi lukea myös suomeksi, jolloin myös rahvas saattoi sivistää itseään aiheen parissa.
Itsenäistyminen ja sisällissota heijastui myös metsästyskulttuuriin, kun torpparivapautuksen myötä maanomistajien määrä kasvoi huomattavasti. Uudet maanomistajat haluttiin mukaan Suomen Metsästysyhdistyksen toimintaan, jotta yhtenäisistä metsästysalueista saatiin pidettyä kiinni.
Yhdistyksen seuraaja, Suomen Yleinen Metsästäjäliitto, perustettiin tasan sata vuotta sitten vuonna 1921. Järjestö oli keskeisessä roolissa, sillä se toimi seurojen kattojärjestönä ja oli vahvasti mukana kehittämässä metsästysseuratoimintaa ja vuonna 1934 vahvistettua metsästyslakia. Tällöin säädettiin laissa nykyäänkin vielä käytössä olevasta riistanhoitomaksusta, sekä pohjoisten kuntien asukkaiden vapaasta metsästysoikeudesta, joka nykyään tunnetaan metsästyslain kahdeksantena pykälänä. Tuon jälkeen metsästyslaki uudistettiin vielä kahdesti vuosina 1962 ja 1993, joista ensimmäisen myötä riistakeskuksen edeltäjä Metsästäjäin Keskusjärjestö perustettiin.
Sotien jälkeen Metsästäjäliitto halusi panostaa tieteeseen perustuviin riistanhoidon toimenpiteisiin. Riistalle perustettiin hoitoalueita hoitosuunnitelmineen, kylvettiin riistapeltoja ja tehtiin siirtoistutuksia. Ajatusta riistasta tuottavana luonnonvarana haluttiin iskostaa metsästysseuroihin yhä voimallisemmin.
Metsästysseuroilla nykyään on tärkeä rooli muun muassa hirvieläinkantojen säätelyssä ja riistatiedon keräämisessä. Seuroja on tänä päivänä Suomessa arviolta 4 000, jotka tekevät arvokasta työtä niin riistanhoidon kuin luonnonsuojelunkin eteen. Tätä voitaneen pitää Suomen ensimmäisen metsästysseuran, Suomen Metsästysyhdistyksen perintönä.
Valto Kontro
riistasuunnittelija, Uusimaa