Alkutalvinen aamu sarastaa vaivalloisesti ja pimeyden keskeltä alkaa paljastua ensilumen kirkastama metsämaisema. Puut, metsätiet, suotikot ja sammalikot ovat saaneet ylleen suojaavan lumipeitteen, joka paljastaa syksyn piilossa pysyneet metsänriistan liikkeet myös ihmissilmälle. Kahvi höyryää kupissa ja nenään tuoksuu raikas pikkupakkanen. Tunnelma on odottava ja kuulo on herkistynyt ottamaan vastaan viestejä syvemmältä metsästä. Koira on laskettu hetki sitten selvittämään ketun yöllistä jotosta ja herättelyhaukut kertovat, ettei ajon alkuun ole välttämättä kovin kauaa. Vielä on hyvää aikaa hörppiä kahvia, nauttia alkavasta aamusta ja pohtia, mitä tuleva päivä toisi tullessaan. Sitten se tapahtuu. Riemulliset kiljahdukset metsästä kertovat yöjäljen tulleen päätökseensä ja ketun lähteneen liikkeelle. Tunnelma sähköistyy ja pyyntiveret kuohahtavat liikkeelle. Mieli tyhjenee ja keskittyy kuuntelemaan kiivasta ajoa. Elän tässä ja nyt. Siinä katsaus minun mielenmaisemaani.
Blogin aiheena on rakkaudesta riistaan ja alkuun jäin pohtimaan, mistä ajankohtaisesta riistaan liittyvästä sitä kirjoittaisi. Päätin kuitenkin kynäillä jostain, joka on minulle oikeasti tärkeää metsästyksen saralla. Todettakoon nyt heti alkuun, että en minä tuota kettua rakasta. Vaikka toki ketun jälki lumessa tai kuva riistakamerassa saa usein ajatukset leijailemaan siitä hetkestä sinne jonnekin, missä ajot käyvät kiivaana. Mutta tuo ketun perässä tuleva koira ja sen kanssa metsästäminen. Se on kovakoodattuna sieluun ja sydämeen. Jo pikkupoikana ukin mukana jänisjahdissa kulkiessa oli selvää, että ajokoira on minulle se juttu, eikä tuo tunne ole sittemmin muuttunut. Ihmiset hurahtavat kuka mihinkin. Minä ajokoiriin.
Metsästäjänä olen kaikkiruokainen ja kiinnostunut kokeilemaan ja oppimaan kaikkea uutta. Mutta tähän mennessä mikään ei ole tarjonnut vastaavaa. Jos muissa jahdeissa ajatus voi harhailla arkisiin asioihin, niin ajokoirani ajoa kuunnellessa näin harvoin tapahtuu. Riistahallinnossa työskentelevänä on pakko todeta, että työ haittaa harrastamista. Siitä ei pääse mihinkään. Tieto lisää tuskaa ja yhä useammin olen huomannut pohtivani asioita työn näkökulmasta myös harrastaessani, vaikka jahdissa ollessa pyrkii viimeiseen asti olemaan ensisijaisesti jahdissa. Työn vastapainona arvostan metsästäessä ihan perusrymyämistä. Ajokoiran kanssa metsään lähtiessä ajatus harhailee harvemmin. Olenkin huomannut, että paras tapa ”maadoittua” työn ja arjen kiireistä, on lähteä metsään kahdestaan koiran kanssa. Jos mukaan on eksynyt kavereita, ovat he sellaisia, joiden suusta ei päivän aikana kuuluu riistapolitiikkaa tai pohdintaa siitä, kuka sai hirvilupia liikaa tai liian vähän. Keskiössä on päivän jahti.
No mutta, mikä siinä pienpetopyynnissä ajokoiran kanssa niin kiehtoo. Kaiken keskiössä on tietysti koira. Yhteistyö koiran kanssa, koiran toiminnan seuraaminen ja ymmärtäminen ovat se suola. Onnistumiset tuntuvat paremmalta ja huono-onniset päivät kangertelevat mielen perukoilla pidempään. Varsinkin, jos itse töppää koiran onnistuneesta suorituksesta huolimatta. Juuri kun olet olevinasi oppinut ymmärtämään, tulee tilanne, jossa huomaat, että et niin viisas ollutkaan. Ja ettei homma mene liian helpoksi, niin jokainen koira on yksilö. Toimintatavat, jotka pätevät toisen kanssa, eivät välttämättä sovi ollenkaan sovellettavaksi seuraavalle. Saadaksesi koirayksilön toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla, sinun täytyy olla itsellesi rehellinen sen huonoista ja hyvistä puolista ja toimittava niiden ehdoilla. Myös koiran kehittymistä pennusta toimivaksi ajokoiraksi on palkitsevaa seurata.
Toinen syy on pienpetojahtien vapaus ja kokonaisvaltaisuus. Ajokoiran kanssa voin mennä metsään niin aikaisin kun haluan ja lopettaa niin myöhään, kun haluan, olematta sidottu muun seurueen aikatauluun. Voin lähteä kaveriporukalla pyyntiin tosissaan tai sitten vaan puolikkaaksi päiväksi treenaamaan koiraa. Jahdit myös vaativat paljon, jos halutaan tehdä tulosta. Tarvitaan luonnon- ja koirien tuntemusta, koiran treenaamista, etukäteisvalmisteluja ja aikaisia herätyksiä. Usein jatketaan päivää vielä illasta otsalamppujen valossa, kun kettu tai supi on päässyt koiran edestä luolaan. Onnistumiset tuntuvat onnistumisilta, kun on laittanut itsensä likoon. Etenkin, kun tässä tapauksessa onnistumiset tarkoittavat ponnistelua luonnonhoidon hyväksi. Ehkä juuri tuo ”sata lasissa” tekeminen, mutta rennolla meiningillä on itselle ominaista.
Itse metsästyksen lisäksi ajokoiraharrastus on tuonut mukanaan paljon muuta. Intohimoisesti johonkin asiaan suhtautuva löytää usein ympärilleen muita kaltaisiin. Ajokoirien myötä olen saanut paljon uusi tuttavuuksia, osallistunut koetoimintaan ja hoitanut luottamustehtäviä. Useisiin ihmisiin en olisi varmaan koskaan tutustunut ilman ajokoiria. Ajokoirat ovat toimineet liimana myös itselleni tärkeissä ihmissuhteissa. Ukin saappaan jäljissä kulkiessani imin itseeni kaiken tarjolla olevan tiedon niin metsästyksestä kuin koiristakin. Samalla vahvistui meidän välinen siteemme. Tuskinpa tuo side olisi yhtä vahva ilman yhteistä tekijäämme. Edelleen soitan koiran edesottamuksista aina ensimmäisenä ukille.
Vähemmilläkin perusteluilla voitaneen todeta, että ajokoiraharrastuksella on erityinen paikka elämässäni. Voisi varmaan puhua siitä elämäntavasta, johon moni innokas metsästäjä viittaa.
Henri Mutanen
Kirjoittaja työskentelee Kaakkois-Suomessa riistapäällikkönä