Ei ollut mitenkään yksiselitteistä, että minusta tulisi metsästäjä. Olen viihtynyt pienestä pitäen luonnossa – lintujen tarkkailua mielenkiintoisempaa ei juuri mikään ollutkaan. Lapsuuden elinpiirissäni kasvoin metsästävässä yhteisössä ja metsästyskoirat olivat minulle jo pienestä pitäen aivan keskeisiä kavereita ja perheenjäseniä. Siitä huolimatta en lapsena kokenut kovinkaan voimakasta poltetta metsästyksen pariin; luonnon tarkkailu sen monissa muissa muodoissa kalastuksen lisäksi vei siinä vaiheessa mennessään, opintosuunnitelmani biologian suuntaan päätin jo ensimmäisten koululuokkien aikaan ja sen päätöksen myös pidin. Osansa todennäköisesti näytteli käytännön tilanne; en olisi saanut ikäni takia asetta yksin kantaa, eikä minua suuremmin kiinnostanut sivustakatsojan rooli. Muissa luontoharrastuksissa pääsin tekemään asioita itse; katsomaan kaukoputkella ja tunnistamaan, useammin väärin, lintulajeja sekä kalastamaankin monella erilaisella välineellä. Metsällä roolini olisi pääsääntöisesti rajoittunut vierestä katseluun. Täten syttyminen metsästysharrastukseen jäi vielä odottamaan aikaansa.
Synnyin kirjaimellisesti koirien keskelle. Nukuin pienenä koiranpentujen kanssa samassa pentulaatikossa, kuljin koirien kanssa metsässä vanhempien mukana hyvin pienestä pitäen. Jos pitää määrittää yksi tekijä, mikä minusta lopulta teki metsästäjän, se oli koiraharrastus. Luonnon tarkkailusta pääsääntöisesti kiinnostunut pikkulauri ei olisi välttämättä ottanut lopullista askelta metsästyspolulle, mutta innostus koirien toiminnan seuraamiseen oli lopulta viimeinen askel varmistamaan sen, että minunkin oli päästävä metsästäjätutkinto suorittamaan. Vain koiran kanssa metsästämään päässeet voivat täysin ymmärtää sen syvän, osin alkukantaisen yhteyden, jonka koira ja metsästäjä metsästystilanteessa muodostavat, mikä myös minut metsästäjäksi lopulta teki. On häkellyttävää huomata, kuinka koiraa ja sen toimintaa metsässä voi oppia lukemaan ja siten syventämään tätä yhteyttä; kuinka koira oppii tunnistamaan isäntänsä mielenalan; kuinka suuren riemun voi aistia koiran eleistä ja ilmeistä onnistuneen jahtipäivän jälkeen.
Metsästäjäprofiilini on vahvasti pienriistapainotteinen. Koiriemme käyttötarkoitus on jäniksen ajo yhden linnunhaukkujan mahtuessa myös laumaan, jolloin metsästykseni painottuminen jäniksiin ja lintuihin on luonnollista. Alkuun en voinut lainkaan kuvitella itseäni suurriistan pyynnissä – sittemmin hirvijahdista on tullut minullekin jokasyksyinen jahtimuoto. Omaa metsästäjyyttäni ohjaa lisäksi vahvasti ravinnonhankinnan tavoite ihmiselle luontaisena elämän osa-alueena, yhtenä merkittävimpänä meitä luontoon yhdistävänä tekijänä. Nykyajan vaatimukset ravinnon luonnonmukaisuudesta ja alkuperän tarkasta tuntemisesta metsästäen saatu ruoka täyttää erinomaisesti, ja tätä kannattaa aina tuoda esiin, kun metsästyksen oikeutus ravinnonhankinnassa ”vanhanaikaisena” toisinaan kyseenalaistetaan. Metsästäjän ei tarvitse ottaa itseensä tai kokea syyllisyydentunnetta itse hankkimastaan lihasta koostuvasta ruokavaliostaan, myöskään tulevaisuudessa.
Kiinnostukseni luonnon tarkkailuun ja tutkimiseen määrittää vahvasti myös toimintaani metsästäjänä. Itselleni on ollut alusta alkaen päivän selvää, että riistakantojen laskentoihin osallistutaan ja siten tuotetaan tietoa metsästyksen hyväksi. Siinä missä herään vastentahtoisen aikaisin metsästystä tai koirakokeita varten, herään myös muun muassa vesilintujen laskentoja varten. Siinä missä kävelen kanalintuja etsiskellen syksyllä ase kädessä, kävelen niitä havainnoiden myös kesällä kolmiolaskennassa. Laskentoja tehdessä pystyy konkreettisesti havaitsemaan riistakannan tilaa omalla metsästysalueellaan. Eipä vähiten viime vuosien vesilintulaskenta-ahkeroinnin perusteella ole itseltäni jäänyt vesilintujahtiin lähteminen heikon kannantilan takia väliin jo muutamana vuonna.
Koen metsästyksen olevan itselleni tapa elää. En kuitenkaan ainoastaan syistä, joista olen edellä kirjoittanut. Minulle metsästyksen sitoo elämäntavaksi sen ulottuminen myös metsästyksen eteen suoraan tai välillisesti tehtävään vapaa-ajan vapaaehtoistoimintaan, toisin sanoen yhdistystoimintaan. Olen jossain määrin erilainen nuori, sillä yhdistystoiminta maistuu minulle hyvin, ja siltä osin olen päätynyt monenmoisiin metsästystä suoraan tai sivuavasti käsittelevään yhdistystoimiin mukaan. Samalla olen huolissani siitä, että olen todella monessa näistä toimista yksinäisessä seurassa mitä ikäryhmiin tulee – yhdistystoiminta ”ukkoutuu” pahemman kerran, eikä tärkeälle työlle ole tulossa jatkajia, ja mikäli on, kasautuu heille tulevaisuudessa aivan kohtuuttoman suuri työmäärä. Jokaisen yhdistystoimijan olisikin syytä harjoittaa itsereflektiota; toiminko siten, että nuoret kokevat yhdistystoiminnan rajallisen aikansa arvoisiksi, vai näyttäytyykö toiminta lähinnä vanhojen ukkojen keskinäisenä riitelynä, johon ei kukaan nuori halua osallistua?
Metsästäjyys koostuu jokaisella erilaisista paloista, ja niiden palojen mosaiikki on syy sille, miksi suomalainen eräkulttuuri on ja voi nykyisissä epävarmuuden tuulissakin vielä erityisen vahvasti. Rakkautemme riistaan näkyy niin lautasella, luonnonhoidossa, koiraharrastuksessa kuin tutkimustyössäkin. Vaalimalla vastuullista eräkulttuuriamme myös jatkossa, voimme parhaiten varmistaa sen säilymisen myös tulevien sukupolvien iloksi – koiraharrastajan ominaisuudessa toivon erityisesti, että koirien haukku pääsee kaikumaan kankailla vielä pitkän aikaa.
Lauri Peippo
Kirjoittaja työskentee riistasuunnittelijana Etelä-Savossa