Ensimmäiset muistoni ovat metsästä nuotion ääreltä ja traktorin perävaunusta, josta katselin isän metsätöitä omatoimisena metsänomistajana. 1970-luvulla oli paljon hirviä, joten ”hirvisafari” auton kyydissä oli arkinen ajanviete kesäiltaisin. Hirviä oli kaikkialla. Myös lautasella. Tenholassa läntisellä Uudellamaalla oli tapana kaataa yli kymmenen hirveä tuhannelta hehtaarilta.
Sanonnan mukaan ”nälkä kasvaa syödessä”. Mitä enemmän tietoa löysin riistasta, sitä enemmän halusin tietää. Ahmin Metsästäjä-lehdet ja riistantutkimuksen tiedotteet.
Rakkauteni riistaan ei pysynyt teoreettisella tasolla. Metsästin niin paljon kuin mahdollista. Aktiivisin vaihe oli lukioaika, jolloin käytin yli 150 päivää vuodessa metsästykseen. Kaikki eivät rakkauttani ymmärtäneet. Eräällä tyttöystävällä oli vaikeuksia hyväksyä, että rakkauteni riistaan oli suurin rakkauteni. Varhainen herätys ja metsälle lähtö ohjasivat elämää.
Kiinnostus vaikutti myös opintovalintaan. Erityisen mielenkiintoisia olivat Öster Malmassa ja Grimsön tutkimuslaitoksessa Ruotsissa suoritetut kurssit. Luennoitsijoiden osaaminen ja riistan arvostus herättivät kunnioitusta. Riistabiologian lisäksi otin metsäkursseja, jotta sain oikeuden käyttää metsänhoitaja-titteliä.
Olin metsästänyt pienriistaa kotona, mutta nuoresta lähtien minulla oli mahdollisuus metsästää ulkomailla. ”Opintomatkoja” ulkomaille on tullut vuosien varrella paljon. Olen metsästänyt useissa Euroopan maissa ja useimmissa maanosissa, mikä on avartanut ajattelua. Riistamäärät ovat monin paikoin suuremmat kuin meillä ja riistaa arvostetaan. Se nähdään mahdollisuutena. Vaikka riistavahinkoja esiintyy, ei fokus ole niissä. Kiinnostukseni muiden maiden tapoihin hoitaa riistakantoja johti jäsenyyteen kansainvälisessä riistansuojeluneuvostossa CIC:ssä.
Metsästysorganisaatiot ovat tulleet tutuiksi luottamustehtävien kautta. Ennen kuin olin täyttänyt 20 vuotta olin metsästysseuran johtokunnassa. Muutama vuosi myöhemmin olin paikallisen riistanhoitoyhdistyksen hallituksessa. Ja pian riistanhoitoyhdistyksen edustajana Uudenmaan riistanhoitopiirin kokouksessa ja riistanhoitopiirin edustajana Metsästäjäin Keskusjärjestön edustajainkokouksessa. Tehtävät opettivat paljon ja auttoivat rakentamaan verkostoa samanhenkisiin ihmisiin.
Vuosien saatossa valkohäntäpeurakanta ja sen merkitys riistaeläimenä kasvoivat. Suomesta tietoa lajista löytyi hyvin vähän. Onneksi löysin yhteistyökumppaneita, joiden kanssa tutkia muun muassa valkohäntäpeurakannan geneettistä monimuotoisuutta ja eri ikäluokkien sarvien kehitystä. Peurojen vuosikotialueet osoittautuivat odotettua laajemmiksi, mikä tarkoitti, että piti saada riittävän laajoja kannanhoitoalueita hoitaakseen ”omaa peurakantaa”. Sarvitutkimuksen avulla puolestaan kasvatettiin näytemäärää, jolla oli mahdollista tarkentaa valikoivaa verotusta.
Kutsuin kaverini kanssa riistanhoitoyhdistysten edustajat vuosittaisiin kokouksiin, joissa asetimme selkeitä tavoitteita ja verotusperiaatteita kannoille. Koordinoimme Sorkka 2020 -toimintaa vuosina 2010–2015 ja tulokset olivat erinomaiset. Alueemme hirvikannan sukupuoli- ja ikäjakauma olivat tavoitteiden mukaiset. Lisäksi saimme täysikasvuisten urosten osuutta kannassa nostettua, mikä puolestaan mahdollisti suurten sonnien kaatamisen.
Riistakeskuksessa olen eri hankkeissa muun muassa määrittänyt nykyiset hirvitalousalueet, kehittänyt laskentamenetelmää valkohäntäpeurakannalle ja edistänyt valikoivaa verotusta. Ohjausryhmissä on pohdittu riistatalouden hyötyjä ja hirvieläinten roolia yhteiskunnassa ja sitä, miten metsätaloutta voitaisiin harjoittaa niin että hirvieläimillä olisi ravintoa ja vahingot vähenisivät.
Luontoa ja riistaa pitää käyttää tarkoituksenmukaisesti. Jollemme käytä sitä, sillä ei ole arvoa. Mutta käytön pitää olla kestävää, jotta myös tulevat sukupolvet voivat sitä käyttää. Olen oppinut, että hirvieläinkantojen hoitaminen tarvitsee yhteistyötä metsästäjien, metsästysseurojen ja riistanhoitoyhdistysten kesken. Lisäksi metsästäjillä pitää olla riittävästi osaamista siitä, miten metsästäessä tehdyt valinnat vaikuttavat kantoihin.
Metsästäjänä olen muuttunut vuosien varrella. Käytän enemmän aikaa riistaeläinten tarkkailemiseen. Tärkeintä nykyään on yhdessäolo kavereiden kanssa. Monta lyhyttä ajoa ja paljon nuotiolla vietettyä aikaa sopii nykyiseen elämäntilanteeseeni.
Toki saaliskin on tärkeä. Nautin edelleen, jos pääsen kaatamaan vanhoja yksilöitä. Sellaisia, jotka ovat jo antaneet kaikkensa monien kiimakausien aikana ja ovat taantumassa. Laatu on aina ollut minulle määrää tärkeämpää. Sama koskee ruokaa. Koko perheen suosikki on grillattu peuranfilee.
Hirvenlihaa syömme nykyään vähän. Se johtuu siitä, että näin vähän hirviä ei ole ollut miesmuistiin. Aikaisempina vuosina kaadoin useita hirviä vuodessa. Nyt saa olla iloinen, jos pääsee näkemään hirven. Tästäkin syystä valkohäntäpeuran merkitys on kasvanut.
On myös vuoroni toimia omatoimisena metsänhoitajana. Poikani on mielellään mukana istuttamassa taimia ja tekemässä taimikonhoitoa, jossa sovellamme reikäperkausta, jotta hirville olisi syötäväksi vesakkoa. Iloitsemme yhdessä, kun hirvet käyvät syömässä pihlajaa ja pajuja.
Aikaisemmille sukupolville metsästys, kalastus, maatalous ja metsätalous ovat olleet luonnollinen osa elämää. Nykyäänkin elämme luonnossa ja luonnosta, rakkaudesta riistaan.
Mikael Wikström
Kirjoittaja toimii Suomen riistakeskuksen erikoissuunnittelijana ja projektipäällikkönä